Away from the movie theater

Mä näin kesällä 2015 ihan hirvittävän määrän leffoja, koska kaverit eivät olleet tavattavissa, ja koska netflix, ja mulla oli kahden kuukauden ajan maksukanavakortti käytössä ja parina iltana saattoi tulla putkeen jopa viisi sellaista leffaa, jotka halusin katsoa.

Mä katsoin kesän aikana yhteensä 58 itselleni uutta elokuvaa (tähän vielä lisäksi kaikki, jotka jo olin nähnyt, ja jotka katsoin monesti). Ja nyt kerron tässä muutamista parhaimmista tai sellaisista, jotka jäivät jollain tavalla mieleen. Ja siis nimenomaan niistä, jotka näin muualla kuin elokuvateatterissa, koska niistä kuulette lähitulevaisuudessa.

KAUHUA:

The Babadook

Nyt on arvostus paikallaan. Näin tämän joskus myöhään yöllä, koska jostain syystä kaikki kauhuleffat ja trillerit tulivat yöllä kello yhden ja kuuden välillä. Tämän taisin katsoa kolmesta puoli viiteen enkä meinannut haluta mennä nukkumaan sen jälkeen.

Elokuva kertoi hyvin rasittuneesta yksinhuoltajaäidistä ja tämän ongelmaisesta pojasta, jolla oli vilkas mielikuvitus. Poika löysi satukirjan, jota äiti sitten luki iltasaduksi, mikä oli paha virhe, koska siten satukirjassa oleva hirviö Babadook pääsi ulos ja alkoi riivata perhettä.

Australialainen kauhuelokuva ja siksi se poikkesi Hollywood-maneereista. Kaava ja loppuratkaisu olivat melko arvattavissa, mutta tehokeinot ja yksityiskohdat aivan erilaisia. Poika näytti aivan riivatulta ja pelotti minua suunnattomasti ja äiti taas näytti niin rasittuneelta että jatkuvasti pelkäsin, milloin räjähtää. Babadook-hirviö oli mielenkiintoinen ja hyvin tehty, se liikkui varjoissa, mikä teki siitä karmivan. Ja satukirjan kuvitus oli mahtava.

Arctic Outbreak

Katsoin tämän, koska se oli minua Netflixissä kummitellut jo pidemmän aikaa. Kuvauksessa sanottiin vain että opiskelijat löytävät mammutinraadon ja vapauttavat vahingossa esihistorialliset kauhut. En ole ennen katsonut sitä, koska pelkäsin sen kertovan jostain luolamiehestä ja ajattelin sen olevan... no, paska. Mutta heti kun pistin sen pyörimään ja istuin sängylläni ruokalautanen sylissä, mieleeni iski ajatus, että mitä jos tämä onkin ötökkäelokuva. Ja heti ensimmäisistä kuvista alkaen kävi ilmi, että se todellakin oli ötökkäkauhuleffa. Ruokahalu kyllä katosi heti sen siliän tien.

Löytyneestä mammutinraadosta tosiaan löytyi ja levisi loisia, jotka mönkivät ihmisten ja eläinten ihon alle, munivat sinne ja kun munat kuoriutuivat, toukat söivät ihmiset sisältä ulos. Tosi hyvä että oli lautasellinen spagettia ja jauhelihakastiketta syötävänä. Voin kertoa että jäi syömättä.

Hyvin tehty kauhuleffa. Ei sen erikoisempia erikoistehosteita, mutta kovin ällöttävä se vaan oli. Ja ahdistava! Tiiviistä tunnelmasta kovasti plussaa.

The Dyatlov Pass Incident

Tämän mainitsen lähinnä, koska sain vasta jonkin aikaa sitten tietää, että tämä olikin Renny Harlinin elokuva. Katsoin sen vain, koska se tuli viimeisenä Jyväskylän iltanani ennen Kokkolaan paluuta ja pakkasin yllättäin yöhön asti. Tämä elokuva tuli yöllä, loppui joskus vartin yli viisi ja katsoin sitä toisella silmällä.

Tämä oli taas yksi näitä uuden aikakauden kauhuleffoja, jossa henkilöt tekevät elokuvaa tapahtumista. Mä olen nähnyt muutaman turhan liikaa näitä jo pelkästään tänä vuonna. Tässä lauma amerikkalaisia dokumentin/elokuvantekijöitä lähti Venäjän vuoristoihin tutkimaan vuosia ja vuosia sitten tapahtunutta retkiryhmän outoa katoamista. He löysivät kaikkea outoa (mm. ihmisen kielen ja bunkkerin, jossa oli säteilyä ja jonka ovi lukittui ulkopuolelta...) ja sitten niitä alkoi kuolla matkan varrella. Venäläiset, bunkkerin omistajat löysivät amerikkalaiset ja tappoivat näitä, ja kolme heistä pääsi bunkkeriin piiloon, mutta totta kai heidät suljettiin sinne tarjoituksella.

Sitten SPOILER ALERT -alueelle. Loppujen lopuksi homma meni tosi sci-fiksi ja mukaan heitettiin teleportaatiota ja ilmeisesti myös aikamatkustusta, ja vaikka olinkin jopa positiivisestikin yllättynyt, että elokuva meni niinkin järjettömäksi, se jätettiin turhan auki että se olisi voinut toimia. Nyt se tuntui vain mukaan heitetyltä aspektilta vain, jotta genrelistan perään voidaan lisätä sana sci-fi.

DRAAMAA ja trilleriä:

Passion of the Christ

Leffa, jonka olen halunnut nähdä siitä asti, kun siitä meille mainittiin viitos- tai kuutosluokalla uskonnon tunnilla. Mutta näin sen vasta nyt, noin kymmenen vuotta myöhemmin. Mutta hitto että pidin. Mä pidän Mel Gibsonista kun se castää etnisiä ihmisiä, Apocalyptossakin oli oikeita intiaaneja näyttelemässä ja puhumassa oikeita alkuperäiskansojen kieliä englannin sijaan. Mä pidän myös Melin tavasta tehdä elokuvia. Passion of the Christ kertoi vain Jeesuksen viimeisistä kahdestatoista tunnista, miinus takaumia mm. viimeisestä ehtoollisesta ja Magdalan Marian kivityksestä. Ja kun leffassa kuvataan vain puolen vuorokauden tapahtumat, tapahtumilla voidaan todella mässäillä. Mä katson paljon kauhua ja tykkään katsoa kaikenlaista väkivaltamässäilyä. Silti kohtauksessa jossa Jeesusta ruoskitaan aukiolla, huomasin ajatusteni kääntyvän suuntaan "se on jo melkein kuollut, älkää nyt enää jatkako!!"

Erittäin onnistunut Kristuksen kärsimysnäytelmä, hyvä ja erittäin väkivaltainen draama kaikin puolin.

Nightcrawler

Sanotaan, että tämä on Jake Gyllenhaalin paras elokuva. En ihmettelisi yhtään. Elokuvan aihe oli kiinnostava, totta kai nyt mulle ainakin kun omaa alaa sivuaa. Gyllenhaal siis alkoi freelancerinä kuvata aamun ensimmäisiin uutisiin materiaalia rikoksista ja onnettomuuksista. Roolisuoritus oli ihan mieletön! Gyllenhaalin hahmo oli tosi epämiellyttävä ja creepy. Se puhui mukavia, ja oli tosi hyvä pitchaamaan itseään työnhaussa jne. mutta siitä oikein huokui sellainen paha fiilis.

Leffa oli ihan mieletön! Varmaan paras trilleri pitkään aikaan. Höhö SPOLER ALERT oli jännittävää seurata leffaa pahiksen näkökulmasta, ja Gyllenhaalin häiriintynyttä toimintaa, se oli ihan kikseissä, kun pääsi ensimmäisenä onnettomuuspaikalle ja vielä enemmän kikseissä kun pääsi ennen poliiseja ja kun sai todistaa kunnon murhia. FBI pääsi sen jäljille - se ei itse kyllä tappanut niitä ihmisiä, mutta oli pimittänyt tietoa tekijöistä saadakseen rikostarinaansa jatkoa - mutta se sai puhuttua itsensä ulos. FBI tiesi selkeästi, että siinä on jotain mätää, mutta niillä ei ollut todisteita :D Loppu oli tosi hyvä ja karu, ja mä toivoin koko leffan läpi, että Gyllenhaal pääsisi kuin koira veräjästä näiden epäilysten alta.

Monster: Aileen Wuornos

Muistin kuulleeni, että tässä Charlize Theron näyttelee jotakin ei-niin-viehättävän näköistä hahmoa ja summary herätti kiinnostukseni, kun löysin tämän Netflixistä. Tarina naisesta, joka lähes koko elämänsä oli ollut prostituoitu. Kerran sitten miehen autoon hypätessään mies raiskaa ja melkein tappaa tämän ja Aileen tappaa miehen itsepuolustuksena. Mutta siinä sitten naisen päässä jotain napsahtaa ja tämä alkaa tappaa miehiä, joiden kyytiin hyppää ja vie näiden rahat ja kustantaa sillä tarinan aikaisen tyttöystävänsä elämisen.

Todella ruma ja karu elokuva kaikenkaikkiaan ja hahmojen asenteet olivat surullisia. Kukaan hahmoista ei ärsyttänyt, vaan lähinnä surettivat, mikä oli kyllä miellyttävää. Hahmoista sai yllättävän syvällisen kuvan. Leffa loppui toki odotettavalla tavalla, mutta hyvin tehty loppu on hyvin tehty loppu, ennalta arvattava tai ei.

Rakkautta ennen keskiyötä

Oscar-ehdokas, ellei jopa voittaja joltakin vuodelta jota en muista. Mutta en kiinnostunut tästä, en ole Ethan Hawken fani ja elokuva näytti perusdraamalta ja siksi ihmettelinkin, kuinka se niin paljon arvostusta sai. Mutta alettuani katsomaan tätä sattumalta jokseenkin keskeltä elokuvaa, en pystynytkään enää vaihtamaan kanavaa, jumiuduin elokuvaan täysin.

Olin täysin lumoutunut, kun se loppui. Elokuvassa elettiin kerrankin rehellisesti hetkessä. Koko puolitoistatuntinen elokuva kertoi hyvin lyhyestä ajanjaksosta, vain päivästä. Läpi koko elokuvan - ruokapöydässä isossa porukassa, kahden keskisellä päähenkilöiden kävelyretkellä, hotellihuoneen riidan aikana - pelkäsin, että milloin keskustelu katkaistaan elokuville tyypilliseen tapaan, mutta niin ei käynyt. Elokuva veti eteenpäin nimenomaan hahmojen dialogilla. Se oli erittäin miellyttävää.

Päähenkilöiden välinen riita jokseenkin ahdisti, koska aina ahdistaa kun ihmiset ovat riidoissa tai tilanteissa joissa eivät haluaisi olla. Mutta lopullinen ratkaisu oli jokseenkin hellyttävä kaikessa realistisuudessaan.

Edit: etsiessäni kuvaa tästä elokuvasta, tajusin, että tämä on kolmas osa elokuvasarjasta. Aloin kunnioittaa elokuvaa enemmän ja enemmän, ja tajusin myös Ethan Hawken ryhtyvän oikein tapana erikoisiin ja pitkiin elokuvaprojekteihin. Tässä kyseisessä sarjassa, vaikka elokuvien välissä oli aina kymmenen vuotta kerrallaan, näyttelijät olivat aina samat. Ja Ethan oli myös Boyhood-elokuvassa, jota kuvattiin 12 vuoden ajan.

Tähtiin kirjoitettu virhe

En odottanut elokuvalta mitään, mutta halusin nähdä sen. Luulin tietäväni, mitä tapahtuu ja kuvittelin miespääosan olevan taas tyypillinen kusipää, johon tyttö ihastuu Alfauros-leiman vuoksi. Kuinka väärässä sitä ihminen voikaan olla.

Tarina kahden tukiryhmässä tavanneen syöpää sairastavan nuoren rakkaudesta.

Molemmat henkilöt olivat todella paljon miellyttävämpiä kuin olisin osannut odottaa. Hazel ei ollut ärsyttävä, vaikkei halunnut kertoa itsestääni tai jakaa elämäänsä, vaan se oli ymmärrettävää, ja selväksi tuli, ettei hän vain ihmisenä ollut kusipää, vaan etäisyys johtui syövästä. Tässä elokuvassa etäisyys on vain mielentila, ei asenne.

Nuorten rakkaus oli kaunista ja haikeaa, mutta ei haikeudestaan huolimatta vain tylsää katsottavaa. Usein minua häiritsee, että umpirakastuneeksi kuvattu pari harvoin vaikuttaa edes rakastuneelta tai oikeasti läheisiltä. Mutta tässä oli toisin, olin siitä onnellinen.

Tytön syöpään keskityttiin yllättävän paljon, ja toisin kuin olin ajatellut - vaikka toki tarinankulusta se olisi jo pitänyt päätelläkin - SPOILER ALERT kuolemansairaaksi päätyykin poika. Tosi koskettava loppu ja itkettävä of course ja pakko oli tykätä. Katsoin sen uudestaankin ihan parin päivän sisään. Kaikenlaisia draamojahan sitä on jo nähty, mutta tästä kyllä tykkäsin ja loppuratkaisuun asti kaikkeen olin tyytyväinen.

My life with Liberace

Sarjassamme "näin elokuvan loppupuoliskon ensiksi". En ollut kiinnostunut tästä 80-luvun show-pianistista, mutta satuin näkemään pätkän elokuvaa ja tajusin Matt Damonin esittävän toista pääosaa. Ja seuraavaksi tajusinkin elokuvan kertovan näiden kahden miehen välisestä suhteesta! En todellakaan ollut ollut millään tavalla tietoinen Liberacen elämästä. Joten katsoin ensin elokuvan puolesta välistä loppuun ja myöhemmin sitten näin sen kokonaisuudessaan.

Ihmettelin aluksi, että tämä ei kyllä vaikuta yhtään onnelliselta suhteelta, mutta sitten selvisi, että loppupuoliskoa katsoessani aloitin juuri siitä kohtaa, kun onnellinen osuus oli loppumaisillaan. Alussa suhde vaikutti onnelliselta ja herttaiselta, mutta sitten kaikki kääntyi nurin. Liberace vaati rakastajaansa Scottia muuttamaan ulkonäköään kauneusleikkauksilla, ja laihdutuslääkkeet ja huumeet sekoittivat miehen pään.

Melko perus draamaelokuva, mutta tykkäsin tästä hirveästi. Hyvä kokonaisuus, taidokasta näyttelemistä kaikilta miehiltä, paljon herttaisia kohtauksia. Loppupuolella Scottin ja Liberacen ollessa riidoissa, Scott hiljaa ja rauhallisesti kertoo käyvänsä pikaisesti erään rakkaansa hautajaisissa ja lentävänsä ensimmäisellä lennolla aamulla takaisin, mutta Liberacen ollessakin täysin hänen tukenaan ja tarjotessaan yksityiskonettaan, Scott alkaa itkeä muistaessaan, millaista se oli, kun he olivat ystävällisiä toisilleen. Pidin siitä kohtauksesta hirveästi.

KOMEDIAA:

Begin Again

Elokuva, jonka katsoin varmaan kolme kertaa kesän aikana ja kuuntelin soundtrackiä useamman kuukauden jatkuvalla soitolla. Tämä on draamakomedia, tässä oli hyvin vakaviakin kohtauksia ja muistaakseni itkinkin, mutta tässä oli myös kaikkea niin hauskaa, että luettakoon se tässä listassa komediaksi.

Heti elokuvan alkuun Keira Knightley soitti niin hyvän kappaleen, etten enää saanut silmiäni irti ruudusta. Harvoin musiikkielokuvissa on niin vangitsevaa musiikkia, kuin tämän elokuvan musiikki oli minulle. Lisäksi kohtaus oli todella hienosti tehty! Jälkeenpäin luin myös, että Keira laulaa itse, ja se oli minusta erittäin positiivista.

Tämä elokuva herätti kiinnostukseni jo sen tullessa elokuvateattereihin, mutta en päässyt sitä katsomaan. Tarinan alussa Mark Ruffalon hahmo saa potkut/lähtee kävelemään yhtiöstään (en muista kummin), ja tapaa sydämensä särkeneen nuoren lauluntekijän (Keira) ja ihastuu tämän lauluun ja haluaa levyttää naisen kappaleet. He eivät saa Ruffalon yhtiötä tekemään heidän kanssaan yhteistyötä ja päättävätkin äänittää kaiken itse - eri ulkotiloissa.

Innostuin aina vain enemmän, kun tajusin, että Adam Levine näyttelee Keiran entistä poikaystävää ja hän myös elokuvassa lauloi! Olen melko suuri Maroon 5:n fani :D

Kaikki musiikki, mitä elokuvassa soitettiin, oli minusta aivan mieletöntä. Varsinkin kappale Like a fool, jonka Keira ja tämän ystävä äänittivät puhelimen vastaajaan Adamin hahmolle. Elokuva oli myös hauska ja huvittava, tosi hyvää draamaa ja riitaa, realistista toimintaa ja ehjiä, kypsiä ihmisiä, jotka käsittelivät ongelmansa. Läpi koko elokuvan, minulla oli mielikuva kahdesta loppuratkaisusta, ja olin varma, että jommin kummin se loppuisi, mutta kumpikaan arvaamistani lopuista ei toteutunut, vaan loppu yllätti minut täysin ja todella positiivisesti! Tämän elokuvan loppu on yksi tyydyttävimmistä, joita olen koskaan nähnyt.

Pitch Perfect

Tämän elokuvan hienous avautui minulle vasta toisella katselukerralla. Ensimmäisellä kerralla en ajatellut sen olevan kovinkaan kummoinen ja päähenkilön asenne jäi rasittamaan, mutta myöhemmin päähenkilön asenne olikin aika badass ja elokuva todella hauska ja hyvin keksitty.

Elokuva kertoi yliopistojen välisistä acapella-laulukisoista ja valtataistelusta tyttöjen ryhmässä, joka elokuvassa pääosassa oli.

Anna Kendrick ei koskaan ole ollut mun suuri suosikkini, yleensä Annan roolit ovat olleet ärsyttäviä (esim. 50/50, Twilight), mutta tässä mä tosiaan lopulta aloin pitää hänen hahmostaan Becasta. Acapella-ryhmän johtaja Aubrey taas oli äärimmäisen raivostuttava totta kai xD Mutta hahmosta nimeltä Chloe pidin heti, ja hänellä oli kaikkein kaunein lauluäänikin.

Elokuvassa laulettiin välissä tosi hyviäkin biisejä ja Becan innostus musiikkityylien sekoitteluun ja eri biisien yhdistelyyn veti tarinan ja laulukisan kehitystä eteenpäin. Lempikohtaukseni ovat ehdottomasti ensimmäiset harjoitukset ennen viimeistä kisaa, kun he lauloivat Bruno Marsin Just The Way You Are -kappaletta sekä - ylläristi - se viimeinen kisa.

Myös näin elokuvaihmisenä pidin kohtauksesta, jossa Becaan ihastunut poika piti tälle "elokuvakoulutusta" eli näytti merkittäviä elokuvia, joissa oli hyvät soundtrackit.

Kairon purppuraruusu

En juuri muista tämän elokuvan tapahtumien kulusta mitään, mutta tämä on pakko mainita, koska tämän elokuvan katsominen oli hetki, jolloin tajusin, mikä Woody Allenissa on hienoa elokuvantekijänä.

Elokuva kertoi naisesta, jonka elämä ei lievästi sanottuna ollut kovin hohdokasta. Hän katosi mieluummin elokuvien maailmaan ja eli fantasioissaan. Hän kävi katsomassa lempielokuvansa elokuvateatterissa viisi kertaa, ja viidennellä kerralla elokuvan päähenkilö kääntyi katsomaan naista ja totesi jotain tyyliin "taidat todella pitää tästä elokuvasta, kun olet nähnyt tämän jo viisi kertaa", ja sitten mies hyppäsi valkokankaalta reaalimaailmaan naisen luo. Teatterielokuvan muut henkilöt jäivät vain jumiin sillä hetkellä meneillään olleeseen kohtaukseen ja jäivät päivittelemään miehen poistumista.

Tämä Woody Allenin elokuvissa on hienoa! Neljättä seinää rikotaan komedioissa ja piirretyissä yhtenään, mutta silti tuntuu, että vain Woody Allen on käsittänyt 'elokuvan' niin, että se ei tosiaankaan ole dokumentti, vaan siinä voi tehdä mitä vaan ja voi pitää vähän hauskaa. Realismista viis. (Elokuvassa Midnight in Paris mies käy öisillä kävelyillä Pariisissa ja hyppää autoon, joka vie hänet 20-luvulle juhliin. Koko leffan läpi mietin, onko mies humalassa vai hallusinoiko se, mutta ei, se vain matkusti spontaanisti ajassa :D)

SCI-FIÄ:

Interstellar

Vihdoin näin tämänkin, en ehtinyt katsomaan sitä elokuvateatterissa. Toivoin katsomatta silti, että se olisi voittanut Oscareita mahdollisimman monta, koska kaikki pätkät, mitä olin nähnyt, olivat upeita. En ole pitänyt Matthew McConaugheysta tai hänen roolisuorituksistaan ennen, mutta tässä kuitenkin se vaikutti toimivan.

Elokuva ei valitettavasti ollutkaan niin kaunis kuin oletin sen olevan. Mutta karuus tekikin siitä realistisemman, tietenkin. Lucy oli scifi-leffa josta pidin kauneuden ja "yliluonnollisuuden" takia, Interstellar taas oli parasta katsottavaa, koska se oli tieteellisesti tosi todenmukainen. Se, että aika kulkee eri tavalla eri paikoissa, on musta pelottava ajatus. Varsinkin, jos se kulkee paljon nopeammin. Yhdessä paikassa, jossa ryhmä kävi tutkimassa, aikaa kului tunnissa vuosia.

Mua ahdisti se, miten huonosti McConaugheyn hahmon tytär isänsä lähdön otti - totta kai se sen huonosti otti, mutta silti. Koskettavan kohtauksen siitä sai, kun tytär kolmekymppisenä lähetti isälleen ensimmäisen ja ainoan videoviestinsä.

Loppu meni kyllä tosi scifiksi. Mietin, että kuinka paljon siitä on vielä tieteellisesti oikein. Haluaisin kuulla jonkun tieteestä tietävän ihmisen mielipiteitä asiasta :)

Apinoiden planeetta (1968)

Tästä minulla ei ole mitään kovin mieltä ylentävää sanottavaa, oli vain pakko mainita, että näinpä tämänkin nyt vihdoin :D pidän Apinoiden planeetta -sarjan uusista elokuvista. "Synty" ja "Vallankumous" ovat olleet loistavia, ja kolmatta osaa odotellessa. Tämä vanha elokuva taas oli vain tosi huvittava ja symppis. Tosi eeppistä musaa oli kohtauksissa, joissa se tuntui tosi väärältä, musiikki sai katsojan odottamaan jotain suurta käännettä, vaikka miehet vain kävelivät aavikolla. Piste. Ja apinoiden asenteita oli jäätävää katsoa, se oli kuin modernin päivän uskonto vs. tiede -väittelyt. Tiettyyn asiaan uskovat apinat eivät suostuneet muuttamaan käsitystään vaikka evoluutio paiskattiin heidän naamaan. Järki meinasi lähteä kyllä xD Mutta tykkäsin elokuvasta, siksi se oli pakko mainita tähän listaan. Ja Charlton Heston on kova äijä! :D

Thoughts and Titanic

Katsoin Titanicin taas. Se on ollut aikomuksena jo monta kuukautta. Suunnittelin katsovani sen, ja heti perään Inceptionin, että voisin ihan silkasta kiinnostuksesta tuijotella yli viisi tuntia putkeen Leonardo DiCapriota ja sen kehitystä.

Tai no, mun mielestä DiCaprio on jo aivan tajuttoman hyvä Titanicissa, vaikka se on ihan kersa siinä vielä, ja Inceptionista en edes voi alkaa puhua päätymättä äärimmäisen fanaattiseen mielentilaan. Siinä kun Cobb (DiCaprio) kertoo yhdelle ryhmänsä jäsenelle vaimonsa kohtalosta, ja se kun se huutaa siinä ikkunalla ja miten sen ääni särkyy... Oh God, miten helvetissä siitä ei annettu oscaria!

Titanicista kun nyt puhutaan, mä katsoin keskusteluohjelmaa Hyvät ja huonot uutiset. Siinä Tuomas Kyrö -muistaakseni hän - sanoi, että mitä järkeä maksaa siitä elokuvalipusta, kun tietää miten se leffa päättyy :DD

SPOILER ALERT,

se laiva ei ole uppoamaton. Onneksi olkoon, jos tätä lukee joku, joka ei vielä jostain jumalattomasta syystä ole Titanicia nähnyt tai edes tiedä sitä tarinaa. En nyt edes tarkoita, että se olisi pitänyt katsoa pitäen sitä yhtenä elokuvahistorian hienoimmista saavutuksista, aika monet mun tuntemista ihmisistä ovat sanoneet katsoneensa vain, koska klassikot on hyvä tuntea, tai koska ystävä ehdotti, tai joku pakotti...

What ever, mun mielestä se on kyllä edelleen ihan mielettömän hyvä elokuva. Kyllä mä maksaisin siitä lipusta, vaikka tiedän miten leffa loppuu :DD Sitä paitsi, eikö aika monista elokuvista nykyään voi jo päätellä, miten ne loppuvat? Ainut syy siihen, miksi en välttämättä maksaisi lipusta päästäkseni katsomaan Titanicin elokuvateatterissa on se, ettei siitä varmaan tulisi yhtään mitään. Titanic on yksi niistä elokuvista, jotka pitää katsoa yksin tai tosi pienessä, saman henkisessä porukassa. Mä muun muassa itken koko leffan läpi :DD Niin surullisissa kuin onnellisissakin kohdissa.

Parasta on, miten käsittämättömän ihania kaikki ne iloiset kohtaukset Titanicissa ovat. Se kun Jack voittaa pokeripelissä liput Titanicille, kolmannen luokan matkustajien bileet ykkösluokan illallisen jälkeen... Niillä on kyllä parhaat bileet siellä X3

Ja voi miten ihana kohtaus se on, kun Jack piirtää Rosesta sen kuvan noin leffan puolessa välissä.

En mä kyllä keksi, mistä ihmiset yleensä koko leffaa kritisoivat... En ole yhden yhtä arvostelua lukenut, koska frankly, mua ei kiinnosta, mitä muut ajattelee elokuvista, mua kiinnostaa vain mitä mä itse niistä ajattelen, ja ehkä se mitä ajattelee kaveri, jonka kanssa oon elokuvaa katsonut tai jolle oon jostakin leffasta maininnut. Mutta niin, mun mielestä siinä on tosi hyvät näyttelijät (naispääosassa Kate Winslet~) ja hahmot, ja se on hyvin keksitty tarina, ja se on hyvin tehtykin!

Kamala sitä loppua... Se loppuratkaisu on mun mielestä edelleen mielettömän hieno. Siitä mä annan käsikirjoittajille krediittiä, koska en oo - nyt muistaakseni ainakaan - koskaan törmännyt elokuvaan, joka loppuisi niin surullisesti ja niin onnellisesti yhtä aikaa. Jack kuolee, mutta se pistää Rosen lupaamaan, että vaikka mitä tapahtuisi, se ei saa luovuttaa, vaan sen pitää elää onnellinen elämä. Ja Rose pitää lupauksensa, elää yli satavuotiaaksi ja täyttä elämää...

Muistin taas pitkästä aikaa, miksi mä rakastan Titanicia niin paljon. Ihan mielettömän kaunis elokuva se on. Musta on edelleen karua, että se kestää jonkun kolme tuntia, ja siitä puolitoista on käytännössä vaan sitä laivan uppoamista.

Yksi asia, mistä vielä tykkään tosi paljon, on se asetelma mistä koko leffa lähtee liikkeelle. Siitä kun Titanic on ollut meren pohjassa jo 84 vuotta ja tutkijat löytää sen piirustuksen, jonka Jack piirsi Rosesta. Se näytetään telkkarista, jolloin tutkijat saa puhelun, jossa vanha nainen ilmoittaa olevansa piirroksen nainen. Nainen lennätetään tutkimuslaivalle pikimmiten ja se alkaa kertoa tarinaa.

Sitten päästäänkin tuohon otsikossa mainittuun "thoughts"-osioon.

Tässä pari päivää sitten satuin myös törmäämään Facebookissa ehkä ärsyttävimpään ihmiseen ikinä. En sattunut pistämään tyypin nimeä muistiin, koska mun päässä ei ole tilaa pälleille, mutta se vaan ihmetteli kovaan ääneen ja ylimieliseen sävyyn, että mitä hemmetin järkeä on katsoa sama elokuva kaksi kertaa.

Onko tähän väliin hyvä ilmoittaa, että mä näin elokuvan Kolme muskettisoturia (2011) neljätoista kertaa puolen vuoden sisään? Mä katson Sormusten herrat vuosittain, viimeisimmät pari vuotta aina joulukuussa. Mä olen nähnyt ensimmäisen Nälkäpelin jo ehkä seitsemän kertaa, vaikkei se ole ollut meillä kuin vähän yli vuoden. Piirretyistä ei kannata ehkä alkaa puhua.

Voi että sen jätkän asenne raivostutti mua ihan tosissaan :DD Vähän samaa luokkaa kuin ihmiset, jotka sanovat: "Siis ostaako joku vielä elokuvia?" Nykymaailmassa kaikki lataavat kaiken tai katsovat netistä ilmaiseksi. Tosi harvat edes käyvät leffassa...

Mutta niin, eihän niitä elokuvia tietenkään kannata ostaa, jos ei niitä meinaa katsoa kuin kerran. Ja mä en sitten pysty ymmärtämään tuota lausetta. Miksi katsoisi saman elokuvan kaksi kertaa..? Perusteluksi se jätkä sanoi, että kun senhän sitten muistaa, niin mitä järkeä siinä on. Ensinnäkin, pitää aika pirun tarkasti syynätä leffaa sitä katsoessa, että muistaisi kaiken siitä heti. Mä huomaan vielä tänäkin päivänä Sormusten herroista uusia asioita, vaikka oon katsonut niitä jatkuvalla syötöllä tammikuusta 2006. Ja mun isä nyt ei muista edes joidenkin tärkeiden hahmojen olemassaoloa (mm. Hobitin Radagast Ruskea oli sille ihan hepreaa vielä toissa päivänä) ennen kuin se on katsonut leffan vähintään kaksi kertaa. Ja se sitten totesi ääneen saman minkä mä oon huomannut myös tässä ajan kuluessa: vasta toisella kerralla leffa jää kunnolla mieleen.

Mitä vähemmän elokuvaa syynää katsellessaan, sitä helpommin yllättyy. Kauhuleffa The Cabin in the Woods on tehty yllättämään katsojat, jonkinsorttisessa "takakansitekstissä" sanotaan, että elokuva vetää maton katsojan jalkojen alta rytinällä. Mutta jos joka yksityiskohtaa jää arvioimaan ja arvostelemaan ja analysoimaan, ei jää mitään, mistä yllättyä. Ihmiset, hei.

Mun pitäisi ehkä nimetä tämä blogi uudestaan... Elokuvafanaatikon päiväkirja 8D

"A scattered dream that's like a far-off memory..."

Now I'm gonna talk about GAMES.

Viime aikoina mä olen pelannut. Jotain kehittävääkö? Tuskin.

Mä en ikinä yleensä jaksa pelata. Siinä missä mun veli on pelannut läpi koko elämänsä, mä oon vaan katsonut vierestä ja ollut ärsyttävä. Mikä tahansa peli on kyseessä, jaksan korkeintaan noin tunnin ja kyllästyn. Jos pelaan pidempiä, juonellisia pelejä, mä taas luovutan heti kun homma menee hankalaksi. Yleensä on ihan ok jos kuolen kaksi kertaa ja sitten pääsen läpi, mutta jos kuolen useammin, turhaudun ja annan veljeni hoitaa loput.

Nyt mä jaksoin pelata yli viisikymmentä tuntia (50h) samaa peliä, ja jatkan vielä vaikka läpi pääsinkin. Se on ihme!

Ajattelin tehdä tällaisen My Top10 Games, kun tajusin, että mä en edes keksi enempää kuin kymmenen peliä 8DD Mä pelaan käsittämättömän vähän.

Sille on kai syykin. Suurimmassa osassa peleistä, lähes kaikissa, on kyse voittamisesta. Jonkinlaisesta kisaamisesta, jos ei vastustajaa niin tietokonetta vastaan. Ja mä vihaan kilpailua ja kisaamista tosi paljon. En harrasta mitään urheiluakaan koska vihaan sitä kilpailuhenkisyyttä, mikä musta ja kaikista muista nousee esiin.

Ja näissä juonipeleissä taas... No, sanottakoon, että mä en tykkää mistään, mitä en osaa :D Koulussakin matikka on ollut mulle syvän välinpitämättömyyden ja inhon kohde, koska se muuttui hankalaksi yläasteella. Harvoin kokeilen mitään uutta, jos se kuulostaa hankalalta. Tiedän myös, että tämä ei ole mikään kovin hyvä piirre ihmisessä, en tarvitse siitä muistutusta.

No, oli mulla lempipelejä vain kymmenen tai enemmän, mä teen silti tällaisen  kymmenen kärjen ^^

My Top10 Games

10. Korttipelit

Uno ja tavallisella korttipakalla pelattavat pelit. Muistan aika harvoja, mutta tykkään pelata niitä. Unon oon löytänyt uudestaan tänä vuonna kun on Emmin ja Sofian kanssa sitä tosi paljon pelattu.

Korttipakalla tykkään pelata esim Läpsyä, mutta sitä ei ole voitu kahden edellä mainitun kanssa oikeastaan pelata, koska parin kierroksen jälkeen mä muistan missä järkestyksessä kortit on, ja Emmi lyö pöytää niin kovaa ettei uskalla laittaa kättään väliin. Joten, me ei pelata läpsyä.

9. Tetris

Mun vanhassa puhelimessa on Tetris. Se ja joku matopeli on ainoat hyvät pelit mun puhelimessa, joten oon pelannut Tetristä aika paljon. En oo siinä kauhean hyvä, kaverit rikkoo aina tosi helposti mun ennätykset. Se, että en oo siinä kauhean hyvä näkyy myös arkipäivän Tetriksessä. En osaa sijoittaa tavaroita siten että ne veisivät mahdollisimman vähän tilaa. Ehei.

8. Deep Freeze

Miniclipin peli, jossa on pieni joulupukki joka ampuu halloween-otuksia jääpyssyllä. Se on hauska peli, ei oikeastaan ollenkaan vaikea ja lisäksi tosi nopea pelata. Se on sellainen peli, jollaisiin mä yleensä tuhlaan aikaani: pelkkää ajan vietettä, ei hermostumista tai taktikointia.

7. The Lord of the Rings: The Return of the King

Okei, en oo ihan varma kuuluuko tämä tälle listalle, itse en nimittäin kyseistä peliä ole koskaan pelannut, heheh.. Mutta! Mä oon jo vuosien ajan katsonut kun mun veli pelaa tätä. Meidän vanha PlayStation2 vietiin mummolaan jo aikoja sitten ja siellä kun me ollaan, veli usein kysyy multa että "mitäs pelataan?" ja yleensä se pelaa sitä mitä ehdotan. Siten me yleensä vietetään yhdessä aikaa siellä, siksi suostun katsomaan sen pelejä.

Mun veljellä on kolme Sormusten herra -peliä, Kaksi Tornia, Kuninkaan paluu ja joku kolmas joka ei ole Sormuksen ritarit. Kakkonen on tosi vaikea yhdessä kohtaa ja veli usein kyllästyy siihen eikä siksi halua sitä pelata, ja sitä randomia en ole koskaan katsonut vierestä. Mutta kolmas on kiva. Veli myös aina pelaa Legolaksella jos katson koska se totta kai tietää että se on mun lemppari ^^

6. Harry Potter

Nyt en tarkoita mitään hienoja PC-pelejä tai muutakaan, vaan Viisasten kiveä ja Salaisuuksien kammiota, kahta ensimmäistä HP-peliä, jotka on tehty PS1:lle. Niitä joissa on ilmeisesti maailman huonoimmat tai toisiksi huonoimmat grafiikat, niitä joissa ei ole juuri mitään haastetta.

Herran jestas, mä tykkään niistä niin paljon! Yleensä oon vaan katsonut kun veli on pelannut, mutta tänä kesänä löysin ensimmäistä kertaa todellista iloa pelaamisesta, ja päätin kokeilla osaisinko itse pelata ne alusta loppuun. Ja osasin! :DD

Mulle niissä on ihan tarpeeksi haastetta, en oo kokenut pelaaja. Oon itse asiassa varmaan kokemattomin pelaaja mitä on... Silti mä sain ne läpi. Iskä oli apuna vain shakkilautaa ylitettäessä. Mun mielestä niissä peleissä parasta on edelleen vaan niiden rakeiden kerääminen, huispausta kyllä vihaan xD sitä luutaa on hankala ohjata...

5. Sims

Sims on kyllä ihan oma lukunsa. Sehän on kuin Barbeilla leikkisi. Saa pukea pelihahmonsa, rakentaa sille kodin ja leikkiä normaalia elämää. Ja tosi usein koko homman idea on vain saada perhe ja talo valmiiksi, mutta mitä sitä siitä jatkamaan.

Tykkään Simsistä, saan sisustaa. Enhän mä sitäkään osaa kummemmin pelata, tai siis lähinnä en jaksa. Mun kaverit ovat pelanneet neljä sukupolvea samalla perheellä kun mä taas jaksan ehkä kolmena päivänä pelata samalla kunnes teen uuden. Ja teen aina samannäköisiä ihmisiä sinne, mulla on ehkä kolme tyyppiä joita kierrätän jatkuvasti :DD

Sims on ensimmäinen peli jota pelatessa oon jo penskana tajunnut sen, että ajankulkuun saattaa havahtua huomaten viiden tunnin kadonneen narniaan.

4. Stepmania ja ITG

Rakkautta ensisilmäyksellä. Kaverin luona bileissä tai synttäreillä, en muista enää, vuonna 2008 astuin ensimmäistä kertaa tanssimatolle, ja yhä tänäkin päivänä oon ylpeä siitä, että heti ensimmäisellä kolmella askeleella tajusin miten homma toimii.

Tanssipeli on ainut liikunnanmuoto, mihin oon koskaan kehittänyt minkäänlaisen suhteen. Mä tykkään kyllä esimerkiksi lentopallosta ja sulkapallosta, kotona tanssin toisinaan, mutta kun sain oman tanssimaton 2008 joululahjaksi, seuraavan puoli vuotta mä pelasin helposti vaikka viisi tuntia päivässä ja joka päivä. Tein myös parhaani ollakseni mahdollisimman ärsyttävä ja raportoin edistymisestäni ilmeisesti liian tiuhaan. Mutta mä olin tosi hyvä siinä. Kukaan ei halunnut - eikä halua vieläkään - pelata mun kanssa sen takia, mikä on kyllä ihan perseestä. Pohjalta mäkin aloitin.

Mä muistan vieläkin millaisen palopuheen pidin äidille kun pyysin tanssimattoa lahjaksi :DD mutta se olikin heti myönteinen vastaus. Kyllähän tanssipeli kehittää ainakin kuntoa, koordinaatiota ja reaktionopeutta.

Toki oon joidenkin mielestä kelvoton mainostamaan itseäni hyvänä tanssipelaajana, koska mulle on ihan sama pelaanko neljällä vai viidellä paneelilla, pelaanko Stepmaniaa vai ITG:tä, crossaanko vai enkö, ja käytänkö käsiä vai feikkaanko. Ja jos pelaan näppiksellä, pelaan näppäimillä zx,. nuolien sijaan. Mulle koko pelissä kyse on siitä että se on kivaa, en oo pyrkimässä mihinkään kisoihin x)

3. Amnesia - The Dark Descent

Kauhuleffojen ystävänä tykkään myös joistakin kauhupeleistä, mutta Amnesia on ainut joka mua on pelottanut, ja jäin siihen koukkuun jo kun ensimmäisellä kerralla pelasin.

Tykkään siitä, koska ei tarvitse sinänsä tehdä paljoa, eikä tarvitse tappaa mitään (ei sillä että se olisi ongelma vaan koska se ei ole pelottavaa tai edes jännää) vaan koko pelin pointti on vaan pysyä elossa ja järjissään.

Kamalinta  koko pelissä on kyllä se, että jos näkee jonkun mörön, sitä pitää juosta äkkiä karkuun, piiloon nurkkaan, ja sitten älä helvetissä katso sitä vaan käänny pois. Se on hankalaa! :DD Mä haluaisin katsoa mihin se menee! Mutta jos sitä katsoo niin hahmo sekoo. Ja se pelkää pimeää...

2. Alias

Hahaa, oon puhunut tästä jo aiemmin, joten en nyt ala taas jaaritella. Alias on vaan ehkä paras lautapeli mitä on.

Ja vihdoin... ja varoitan myös mahdollisista juonipaljastuksista, jos joku on yhtä tarkka kuin itse olen XD spoiler alert!

1. Kingdom Hearts

Kun peleistä puhutaan, oon löytänyt elämänrakkauteni. Sofialla on KH2, ja se sanoi mulle että siinä on tosi kiva juoni. Ajattelin että ok, voisin ehkä etsiä itselleni edes yhden pelin, johon mielelläni tuhlaisin enemmän kuin viisi tuntia aikaa elämästäni.

Menin Sofian luo että saisin tutoriaalin siitä pelistä, istuin ja makasin Sofian sängyllä pari-kolme tuntia ja opettelin pelaamaan. Mummolassa jatkoin sitä. Ja mummolassa vietetyn viikonlopun päätteeksi pakkasin konsolin mukaan että voisin pelata kotona.

Alkuun meinasi mennä hermo. Ensinnäkin ensimmäinen bossi oli järkyttävän iso ja paljon hankalampi kuin mitä olisi toivonut. Mutta en kuollut.

Mä en myöskään meinannut päästä Lohikäärmeiden maassa eteenpäin koska en tiennyt miten mokomat kentaurit tapetaan enkä tiennyt mitä tarkoittaa morale ja miten sitä voi estää loppumasta.

Mähän en ole pelannut ykköstä, aloitin suoraan kakkosesta : D Mattinen sanoi että oon ihan kusessa. No en kyllä, pääsin sen jo läpi ja ihan hyvin ymmärsin mistä oli kyse. Toki siitä juonesta olisi ehkä saanut enemmän irti jos tietäisi mitä aiemmin on tapahtunut. Mun tiedot rajoittuivat pelin alussa tulevaan koosteeseen jossa soi Utada Hikarun hyvä biisi Sanctuary, se on sen theme tietääkseni.

(Nyt selitän vähän tästä pelistä, mutta se on yllättävän vaikeaa suomeksi, koska oon tottunut puhumaan paikoista vain englanniksi, mitä teen nytkin aika paljon :DD)

Kingdom Hearts on siis yhdistelmä anime-hahmoja ja Disneytä. Siksi halusin pelata sitä, kaikki missä on Disneyn hahmoja kelpaa mulle. Pelin päähenkilö on Sora, sillä on kaksi (anime)kaveria Kairi ja Riku, ja sen sidekickit on Aku ja Hessu. Koko peli kulkee periaatteessa sen ympärillä, että Sora etsii kuningas Mikkiä ja parasta ystäväänsä Rikua, joka on kadonnut Pimeyden Valtakuntaan (Realm of Darkness), yrittää samalla löytää tietä kotiin selvittämällä, kuka on aiheuttanut sen pahuuden, joka on saanut kaikki maailmat Hollow Bastionista ja Port Royalista Olympokseen ja Halloweentowniin sekaisin ja kuhisemaan Heartlesseja ja Nobodyja (olentoja, joita pelissä on tarkoitus tappaa). Matkallaan Sora kohtaa paljon ystäviä, Disney-hahmoja, kuten myös Disney-pahiksia ja niitä jotka käskevät Nobody-olentoja, Organisaatio 13:n jäseniä.

Pelissä käydään useita yksittäisiä suuria taistoja, aina kentän lopussa ja joskus ihan milloin sattuun. Suuret taistelun käydään aina Disney-pahista, Organisaatio 13:n jäsentä tai, hmm, kookkaan puoleista Heartlessia vastaan.

En muistaakseni ole kuollut Heartlessia tai Disney-pahista vastaan taistellessa. Niissä taisteluissa ongelmaksi voi koitua vain se, että pitää ymmärtää mitä juuri sille pahikselle pitää tehdä. Hakata päätä, käyttää taikaa vai pomppia karkuun kunnes reaction command ilmestyy... Mun ongelmaksi ovat koituneet lähinnä kaksi Organisaatio 13:n jäsentä, Demyx ja Xigbar. Edes loppuvastus Xemnas, joka olikin lähinnä pitkä eikä niinkään vaikea taistelu, tuottanut mulle läheskään niin paljon päänvaivaa, hermoromahduksia ja harmaita hiuksia kuin nämä kaksi herraa.

Demyxiin mulla on ikuinen vihasuhde. Alussa ajattelin, että haluan pelata tämän pelin uudestaan heti kun olen päässyt sen läpi, mutta Demyxin jälkeen muutin mieleni. No, aloitin kuitenkin pelin alusta sittemmin, ja nyt oon ollut jumissa jo lähemmäs kaksi viikkoa, koska mulla on Demyx seuraavaksi edessä... Huoh... Jätti kyllä ikuiset arvet tämä herra. Mä pelasin sitä KOLME PÄIVÄÄ. Ja kolmantena päivänä pelasin sitä reilut kolme tuntia, noin neljäkymmentä kertaa (mä laskin), en päässyt siitä kirotusta aikatehtävästä ohi. Käskin veljeni pelaamaan, vaikkei se ollut koskaan pelannut mokomaa peliä. Se pääsi aikatehtävän ohi ja päästiin lähikontaktiin Demyxin kanssa. Ajattelin, että "Jes!!" kunnes tajusin, että niitä aikatehtäviä oli vielä kolme tai neljä siinä välissä. Kun kusit yhden, koko paska alusta. Siinä ei ollut enää mitään hauskaa. Velikin luovutti yli kymmenen yrityksen jälkeen. 20 minuuttia myöhemmin se tömisteli mun huoneeseen, ilmoitti pelaavansa sen nyt läpi. Kaksi kertaa yritti ja sai sen tapettua. Meillä oli molemmilla sydänkohtaus meneillään ja olisi tarvittu paperipussit hengittämiseen, ja mun kädet tärisi kun jatkoin pelaamista, vain huomatakseni, etten päässyt tallentamaan heti kun Demyx oli kuollut. Veli huusi mulle huoneestaan, että "Jos sä nyt kuolet, mä tapan sut!" :'D Vihdoin pääsin tallentamaan ja hengitin varmaan tunnin ennen kuin jatkoin.

Xigbarin kanssa mulla ei ihan näin pahasti mennyt hermo. Siihen meni vain kaksi päivää, ja sen sain itse pelattua, mistä olin aivan järkyttävän ylpeä.

Ah, aivan, mulla on myös mielenkiintoinen välttelysuhde Sephirothiin. Menin sinne kun en halunnut tapella Xigbaria vastaan. Se löi mua kaksi kertaa ja kuolin. En mennyt takaisin enää.

Näistä huolimatta, tämä on söpö peli. Mustavalkoinen, vanhanaikainen Disney-maailma Timeless River, Christmastownin lahjojenpakkausta, laulantaa Arielin kanssa merenpinnan alla, Nalle Puhin kirjan kadonneiden sivujen etsintää... Voi että, se oli muuten ihana paikka, siellä oli tosi helppoja hauskoja tehtäviä, ja Kallossa ne kaikki meni ihan paniikkiin ja juoksivat vain ympyrää x3

Ja ei ole ehkä mitään söpömpää kuin se, kun Sora vihdoin löysi Rikun, sen jälkeen kun Xigbar oli voitettu. Voi ei, se oli niin hyvin tehty ja keksitty, kovasti itkin kyllä silloin. Nopeasti mulle myös selvisi, että Riku on mun sidekickeistä paras. Olin tosi usein riippuvainen siitä että joko Aku tai Hessu pelastaisi mut, ja vähän liian usein ne ei tajunneet velvollisuuttaan ennen kuin kuolin. Riku taas pelasti mut aina kun olin vasta harkitsemassa itseni parantamista ^^

Peli loppui yllättäen. Mä olin vasta 54-levelinen, olin juuri löytänyt Rikun ja en kokenut vielä viettäneeni tarpeeksi aikaa Disney-maailmoissa. Sitten mun eteen pamahti ovi ja teksti jossa luki: "Tämän oven takana alkaa matkasi loppu." Mä olin ihan tosi järkyttynyt, enkä olisi halunnut mennä siitä ovesta. Luulin valehtelematta olevani puolessa välissä.

Kun se peli sitten viimein loppui, sen jälkeen kun olin taistellut pitkän taiston Xemnasia vastaan, ja videon animaatio muuttui huomattavasti paremmaksi (vaikka mulla ei mitään valittamista missään vaiheessa ollutkaan) ja Sora ja kumppanit pääsivät kotiin, mä vaan itkin hirveästi. Koko sen ajan kun lopputekstit pyörivät ja vielä sen jälkeenkin. Itsekseni vaan ihmettelin, miksi hemmetissä mä itken. Ehkä olin vaan kerta kaikkiaan järkyttynyt siitä kun se peli vaan loppui varoituksetta :DD

Mä pelaan tuota samaa tallennusta edelleen, vaikka läpi pääsinkin. Mä kehitän Sorasta 99-levelisen ja korotan Driven 9:ään, eli pyörin vaan kentissä ympyrää ja tapan niitä olentoja :)) Ja toinen peli on siis jumissa siinä Demyxissä, oon kerännyt henkistä vahvuutta tosiaan jo lähemmäs kaksi viikkoa.

Mä en voi sanoa muuta kuin että rakastan tätä peliä. Toivon vaan et joku noista kenelle oon mainostanut tästä tajuaa ostaa mulle ne joululahjaksi tai jotain, tai sitten ostan itse kun vaan saan jostain rahaa, mutta voisin haluta pelata ykkösenkin tosiaan :DD

Tässä peleistä tällä kertaa, Suomessa kello on yö, joten good night everybody!

Something to be afraid of

Mä oon katsonut tosi monta kauhuelokuvaa elämäni aikana. 16-vuotiaana niistä, ja samalla muistakin elokuvista tuli mun ja mun isän yhteinen harrastus, ja siitä lähtien oon katsonut niitä paljon. Siitä lähtien mulla on myös ollut "lempigenre" kauhussa: zombit.

Miksi mä katson kauhuleffoja?

Siksi, että pelottaisi.

Kyllä, tämä on pelkopostaus.

Kerran mä mainitsit kavereiden tuparit ja pullon pyörityksen ja että multa oli kysytty, mitä mä pelkään. Kerroin mitä vastasin, mutten syytä sille pelolle, koska se merkintä olisi venynyt järkyttäviin mittoihin. Sitten kyseiseen merkintään kommentoitiin että pelkopostaus voisi olla jännä, joten nyt mä teen sen.

Tulee mieleen tänä vuonna ilmestynyt elokuva nimeltä After Earth. (Spoiler alert!) Siinä nämä alienit (ursat) haistoivat ihmiset pelon avulla, joten jos ihminen ei pelännyt, oli hän siten näkymätön niille. Koko elokuvan perimmäinen ajatus kiteytyykin jonkinlaiseen tunnunlauseeseen "Danger is real, fear is a choice". Avatakseni tätä, liitän tähän suoran sitaatin elokuvasta:

"Fear is not real. The only place that fear can exist is in our thoughts of the future. It is a product of our imagination, causing us to fear things that do not at present and may not ever exist. That is near insanity. Do not misunderstand me, danger is very real but fear is a choice."

Jo pelkästään tuon Will Smithin repliikin ansiosta se elokuva oli mun mielestä hyvä. Tuo on yksi hienoimmista ajatuksista mitä oon ainakin tänä vuonna kuullut. Filosofian lukijana olin of course ihan fiiliksissä siellä teatterissa.

Tottahan tuo on. Pelko kohdistuu aina tulevaan. Kauhuleffassakin sitä pelkää "mitä seuraavaksi tapahtuu". Kauhuleffojen kauneus piileekin siinä, että saa pelätä ilman vaaraa.

Mitä mä itse pelkään?

Mä muistan kun aikoinaan äiti sanoi mulle: "Sä et taida pelätä paljon mitään?" En muista, miksi tuohon johtopäätökseen tultiin. Koska mä miellän pelkääväni vähän kaikkea.

Mä pelkään ötököitä. Hämähäkkejä niin paljon, että mun piti katsoa Arachnophobia noin seitsemän metrin päässä televisiosta ja silti säikähdin kun lampusta hyppäsi hämähäkki. Mä en myöskään pysty tappamaan mitään muuta kuin itikoita ilman paksua lehteä kuten italian vogueta tai koko vessapaperirullaa. Mä en halua koskea niihin ollenkaan. Yleensä kyllä juoksen karkuun ja hälytän jonkun apuun. Tai jos se on hämähäkki, huudan jonkun paikalle, koska en voi päästää sitä näkyvistä, koska kun se kerran katoaa sitä ei ehkä enää löydä ja sitten mä joudun elämään sen faktan kanssa että mun huoneessa on jotakin, joka mahdollisesti voi tappaa mut.

Mutta mä pelkään myös vaarattomia ötököitä, kuten perhosia. No en kaikkia, mutta esim yökkösiä. Mä tiedän mistä tämä pelko, tai siis kaikki mun ötökkäkammot johtuvat: yliluonnollisista elokuvista, scifistä ja kauhusta. Muumiot, hello. Pillerinpyörittäjät jotka menee ihon alle, hyi v***u. Mä olen myös nähnyt elokuvan jossa perhonen menee jonkun ihon alle. Joten. Ei ötököitä.

Mulla on myös kasa järjettömiä pelkoja, jotka on lähtöisin kauhuleffoista. Final Destination -elokuvista johtuen mä en koskaan mene esimerkiksi solariumiin, akupunktioon, pedikyyriin tai silmien laserleikkaukseen. Mä myös pelkään kävellä yksin pimeässä, koska tuun tosi vainoharhaiseksi.

En aio koskaan mennä tutkimaan luolia, koska oon katsonut Descentin. Mä en aio mennä laitesukeltamaan avomerelle ilman henkilökohtaista ryhmää, oon katsonut elokuvan Open Water. Ja mä en ikipäivänä aio mennä sukeltamaan luolaan. Sanctum, anyone? Koko leffan ydinlause kuuluu "What could possibly go wrong with diving in caves?"

Kalatkin pelottaa mua, eikä Tappajahai ole ainut syy. Niin tyhmältä kuin kuulostaakin, mä näin kersana painajaista, missä oli mutanttikaloja. Ne ei olleet nopeita, mutta ne oli rumia ja niillä oli jalat joten niitä ei päässyt karkuun nousemalla vedestä. Siitä asti mulla on ollut ristiriitaisia tunteita kaloja kohtaan. Mä nimittäin rakastan akvarioita ja koralliriuttoja ja niiden kaloja, mutta en voisi enempää pelätä hain ja barracudan kaltaisia kaloja.

Mitään näistä en vastannut siinä pullonpyörityksessä mulle esitettyyn kysymykseen. "Mitä pelkäät?" Halusin antaa siihen jonkun vastauksen, joka ehkä kertoisi jotain musta ihmisenä. Vastasin, että mä pelkään kuolemaa.

Heti sain kuulla, että onpa tylsää. Jos oon täysin rehellinen, musta ei ole kauhean reilua sanoa jonkun pelkoja tylsäksi. Mulla ei ole mitään älyttömiä fobioita. Mut on lisäksi siunattu siten, että multa puuttuu pari yleisintä kammoa. Mulla ei ole mitään ongelmaa olla huomion keskipisteenä - kyllä, tiedän miltä tämä kuulostaa, mutta tarkoitan ettei se ahdista mua siten kuin joitakin mun kavereita, he eivät olisi halunneet edes pitää yo-juhlia koska eivät halunneet että heihin kohdistetaan huomiota. Mä en myöskään pelkää esiintyä, yhtään. Mulla on tosi tavalliset pelot, mutta en mä halua sen perusteella tulla tuomituksi tylsänä.

Mä pyysin että saisin selittää tätä mun vastausta. Sanoin: "Mulla menee tällä hetkellä mun elämässä niin hyvin, että v***ttaisi kuolla nyt."

Yksi kavereista sanoi "aww" tuolle mun vastaukselle. Pari muuta sanoivat, että "ei se enää siinä vaiheessa ketuta kun on kuollut" ja nauroivat päälle kuin olisivat olleet kovinkin vitsikkäitä. Mulla oli vastaus tuohonkin, mutta sitten koko keskustelu ajautui niin pahasti sivuraiteille että en kehdannut palata enää takaisin. Ja mua jäi ärsyttämään, etten saanut taaskaan selitettyä itseäni tarpeeksi, vaan joku kuvitteli taas olevansa mua fiksumpi.

Ensinnäkin. Se, ketuttaisiko se siinä vaiheessa kun on jo kuollut, riippuu täysin siitä uskooko kuoleman jälkeiseen elämään. Ja jos uskoo, mitä siitä ajattelee. Muistaako entisen elämänsä ja niin edelleen. "There is no death, only a change of worlds", sanoi kerran viisas mies.

Toiseksi. Mä en todellakaan usko kuolevani siten, että joku tulee ampumaan mua päähän kun mä nukun. Jos mä nyt kuolisin, se luultavasti tapahtuisi sietämättömän hitaasti, niin että ehtisin tuntien ja tuntien kuluessa tajuamaan kuolevani varmasti ja myös ajattelemaan kaikkia niitä asioita jotka ovat menneet pieleen ja kaikkia niitä asioita, joita en sitten koskaan päässyt tekemään.

Ei kuolemaa kannattaisi pelätä. Ajatuksenmuutos vaan ei ole kauhean helppoa. Lisäksi kuolemanpelkoon liittyy varmaan lähes aina elämän päättymisen inhottavan ajatuksen lisäksi tuntemattoman ja ehkä kivun pelko. Ei pimeää pelkäävä ihminenkään yleensä pelkää itse valon puutetta vaan sitä, mitä siellä pimeässä saattaisi olla.

Jos Will Smithin hahmo After Earthissa on oikeassa, jos pelko on vain valinta, niin se on kyllä one hell of a choice, koska mä en vai pääse peloistani eroon. Ei mulla toisaalta ole mitään halua kohdatakaan niitä. Olkoot siellä päässä, mun pelkoni eivät onneksi rajoita mun elämää kuin vasta sitten kun haluan aloittaa extreme-matkailun ja -harrastukset :))

Homeland travelling

Mä olen saanut päätökseen koko kesän stressaavimmat kolme viikkoa. 

Ensimmäinen viikko oli stressaava vain siksi, että mä mietin, miten viikkoni toteuttaisin. Mulla oli kaksi vaihtoehtoa:

1) Mä menisin Pöytyälle jo perjantaina 2.8 ja viettäisin kaikella todennäköisyydellä loistavan viikonlopun kahden kaverin kanssa. Sieltä menisin Turkuun yöksi, jatkaisin maanantaina Helsinkiin, mistä lähtisin torstaina kotiin. Tämän suunnitelman miinus oli, että joutuisin jättämään väliin seuraavan viikonlopun, 9.-11.8. tuparit Tampereella.

2) Lähtisin matkaan vasta 5.8 ja menisin suoraan Helsinkiin yhden kaverin luo, sieltä keskiviikkona toisen kaverin luo, ja torstaina Turkuun. Turusta jatkaisin lauantaina Tampereelle tupareihin ja lähtisin sunnuntaina kotiin. Tämän suunnitelman miinus oli, että en pääsisi Pöytyälle pitämään hauskaa.

Mä päädyin suunnitelmaan 2. Koska vaikka en päässyt Pöytyälle, tiesin näkeväni siellä olevat kaksi kaveriani joka tapauksessa, toisen Turussa ja toisen tupareilla. Joten, problem solved. Seuraava stressinlähde olikin bussilippujen osto. Piti ostaa ja tulostaa kaikki liput kerralla, että pääsisi halvalla. Tulostin ei toiminut enkä uskonut kenelläkään mun opiskelija-asunnoissa asuvilla kavereilla olevan sellaista. Kutsuttiin naapuri tekemään taikoja tulostimelle, bling, se toimi taas ja tulostin kasan bussilippuja ja CVitä työn hakemista varten.

Maanantaina 5.8 sitten alkoi matkani kohti Etelä-Suomea. Ensin vietin kaksi yötä, kolme päivää kaverini Minnan luona Helsingin Oulunkylässä. Maanantai-iltaan kuului pizzaa, hiukkasen alkoholia ja hengailua Minnan ja tämän poikaystävän Oton kanssa. Oton kanssa hengailtiin muutenkin aika paljon. Mukava tapaus. Puhuivat tosi poliittisia Minnan kanssa ja mä vain kuuntelin osaamatta sanoa juuta tai jaata :D

Tiistaina käytiin kolmestaan tekemässä Minnan viisumihakemus, ja mentiin leffaan Tennispalatsiin ja kahville Coffee Houseen. Ilta kului Percy Jackson ja salamavaras -elokuvan ja Family Guyn parissa.

Keskiviikkona sitten vain hengailtiin ja tehtiin ruokaa ennen kuin Minna lähti töihin ja minä kaverini Ellin luo kahden aikoihin iltapäivällä.

Elli ja Ellin poikaystävä Mattinen muuttivat Helsinkiin ihan vähän aikaa sitten ja mä sain luvan tulla käymään kun muutto oli vielä kesken, ja mulle varattiin vieläpä cat-free-zone :D

Mä en tiedä olinko mä vaan väsynyt matkustelemisesta, ja helpottunut siitä ettei heidän opiskelijakämppänsä ollut kuin pommin jäljiltä - kuten Minnan, muutto kun oli meneillään - vai ovatko Elli ja Mattinen kaksi maailman hauskinta ihmistä. Mä tiedän vain, että nauroin tosi paljon. Eikä me edes tehty paljon muuta kuin istuttiin keittiönpöydässä syömässä ja puhumassa.

Mattisen kanssa puhuttiin Sormusten herrasta. Kerroin sille, että vuonna 2006 saatoin katsoa ne elokuvat kolmesti viikossa. En mä sitä muuten muistaisi, mutta oon kirjoittanut päiväkirjaa puoli vuotta tuolloin :DD Ja vuoden 2006 jälkeen oon katsonut ne ainakin kerran vuodessa. Mattinen sanoi, että "tuo on omistautumista". Musta oli tosi kivaa, että se sanoi niin.

Keskiviikkoiltana me katsottiin vielä elokuva Unelmien pelikirja, joka mun on pitänyt katsoa siitä asti kun katsoin tämän vuoden oscarit. Tykkäsin siitä tosi paljon, ja Jennifer Lawrence on vaan ihana~

Torstai Ellin ja Mattisen luona kului Amnesiaa pelaten. Oon aina halunnut pelata sitä, sanoin sen Mattisellekin, ja sillä samalla sekunnilla se heitti mulle näppiksen ja hiiren ja sanoi: "Pelaa!"

Noin kolme tuntia pelattiin ja pelättiin, Elli varsinkin pelkäsi melkoisesti :D

Ja Ellin kissa Vili-Sauron istui mun sylissä kun pelasin.

Vili-Sauron on maailman paras kissan nimi! Sitä ei vaan voi voittaa. Turha yrittää.

Torstaina mut saatettiin bussille ja matka Tricu-ystäväni luo Turkuun alkoi.

8.-10.8 vietetyt päivät Turussa menivät todella vauhdilla. Ei me oikeastaan mitään tehty, katsottiin vain Doctor Whota ja Hannibal-sarjaa.

Perjantai-iltana pidettiin pienet sievät juomingit, enkä muista että olisin _pitkään aikaan fanityttöillyt yhtä paljon ja innokkaasti! Aiheina oli mm. Hannibal, Hugh Dancy, Mads Mikkelsen, Taru Sormusten herrasta, Legolas, Orlando Bloom. Huutonaurettiin ja avauduttiin, puhuttiin juomapeleistä ja naurettiin lisää. Taru Sormusten herrasta -juomapeli: juo aina kun Legolas on kauniimpi kuin yksikää nainen ruudussa :DD

Lauantaina ei ehditty tehdä oikeastaan mitään, koska mun bussi Tampereelle lähti jo yhden aikoihin, mikä kesäajassa elävälle opiskelijalle saattaa tuntua samalta kuin kukonlaulun aikaan.

Tampereella mulle oli sovittu "seurue" vastaan, mutta törmäsinkin Jyväskyläläisiin kavereihini joiden kanssa harhailimme tuparikohteeseen, eli Sallan ja Merin residenssiin.

Illan alussa törmäsin omaan säälittävään stereotypiaani: työtön opiskelijapaikaton parikymppinen, joka asuu kotona. Jos tätä jatkuu pari vuotta, oon oikeasti säälittävä. Tällä hetkellä tämä tilanne kuvastaa vain nyky-yhteiskuntaa ja sitä, että en vissiin tehnyt lukiossa tarpeeksi töitä.

Tapasin tosi kivan tytön, Lotta nimeltään. Kauhean mukava ja seurallinen, sen kanssa oli helppo jutella. Puhuttiin esimerkiksi Herkuleksesta ja siitä, miten se on täynnä aikuisten huumoria, ja vihdoin sain tietää, mitä Megara sanoo yhdessä kohdassa, josta en vaan ole koskaan saanut mitään selvää :DD

Pelattiin pullonpyöritystä. Ensimmäistä kertaa sitten lapsuusaikojen se ei ollut hidasta tai kiusaantunutta. Yleensä kukaan ei keksi mitään kysyttävää tai tehtävää ja siksi peli jumittaa.

Multa kysyttiin että mitä pelkään. Vastasin, että kuolemaa. Mun ajatukset tyrmättiin heti sanomalla että onpa tylsää. Mun mielestä ei ole kauhean kivaa, että sanotan jonkun pelkoja tylsäksi. Mulla on syy siihen, miksi kuolema pelottaa, mutta kerron siitä joskus toiste, tai tämä merkintä venyy kuin neiti Rajaton...

Pari kaveria myös innostuivat pitämään olympialaiset kahdestaan, ja mä taisin vahingossa pilata toisen mahikset selkälihastestissä koska sain sen nauramaan :D

Ilta meni myöhään, pidin yhdelle kaverille seuraa jotta tämä vähän selviäisi ennen nukkumaanmenoa. Halusin kerrankin olla oikeasti hyvä kaveri ja vain höpötin jotain niin ettei sen kaverin tarvinnut vastata, mutta jotta se pysyisi hereillä ^^

Sunnuntaina käytiin Jyväskylän kavereiden kanssa Amarillossa syömässä salaatit (mitä en ikinä tee, mutta oli kyllä järkyttävän hyvä salaatti xD), kiertelemässä kauppoja ja lopuksi kahvilla ennen kuin lähdettiin kotiin.

Toinen matkailuviikko alkoi oikeastaan vasta torstaina 15.8, ja alkuviikko toimi vain pehmeänä laskuna kahden reissun välillä, mutta jo keskiviikkona tapahtui.

Meillä oli Emmin ja Sofian kanssa suunnitelmana mennä torstaina Emmin luokse Tampereelle uuteen asuntoon ja juhlistamaan yhtä aikaa läksiäisiä, tupareita, kesän loppumista ja Emmin synttäreitä, mutta loppujen lopuksi päätettiin pitää baari-ilta keskiviikkona 14.8, ja sinä iltana pidettiin läksiäiset. Oli mukava ja kallis ilta kavereiden kanssa kahden yökerhon välillä hyppien, ja seuraavana aamuna heräsinkin paitsi Emmin puhelinsoittoon myös muistutukseen siitä, ettei rahojen tuhlaaminen baarissa ole kovin hyvä ajatus viisi tuntia ennen bussimatkaa. Mutta no, kai sitä kerran vuodessa voi. Joka tapauksessa torstai meni omalta osaltani Emmin sängyssä makoillen. Tämä purki tavaroita laatikoista ja pysähtyi aina enimmillään puoleksi minuutiksi ennen kuin jatkoi puuhasteluaan. Oli kyllä hauska nähdä, miten nopeasti asunnosta muotoutui koti.

Perjantaina jo saatiin enemmän aikaiseksi kuin nugetteja ja pictionarya. Lähdettiin kävellen kohti Tampereen keskustaa, aurinko paistoi, ja torilla oli chili-festivaali :D Mentiin Hesburgeriin syömään ja hämmennettiin kassatyttöä isolla ja monimutkaisella tilauksella. Syömisen jälkeen lähdettiin kohti elokuvateatteri Plevnaa, mistä aiemmin oltiin jo haettu leffaliput. Mun piti siis viime viikolla tehdä hankala valinta: lähdenkö mä Oulunkylään hengaamaan ihmisten kanssa jo perjantaina, vai menenkö Tampereella ensi-iltaan katsomaan hyvää elokuvaa. Päädyttiin jälkimmäiseen suunnitelmaan ja menin Oulunkylän vasta lauantaina.

Lauantaina 17.8 jatkoin sitten bussilla Helsinkiin, ja Emmi ja Sofia lähtivät Jyväskylään. Helsingissä mua odotti puolimahdoton tehtävä löytää Tavastia, jotta pääsisin bussilla Oulunkylään. Pääsin kuitenkin ehjänä perille, vaihdoin Hobitti-vaatteet päälle ja Epun läksiäiset alkoivat Scribblishillä, ja seurapelien merkeissä jatkettiin koko ilta. Pelattiin myös sellaista, jota ihmiset kutsuivat kattilapeliksi. Istuttiin ringissä ja vuorollamme nostettiin kattilasta yksi lappu, sanottiin "kuka meistä todennäköisimmin/ensimmäisenä/seuraavaksi..." ja se mitä lapussa luki, esim "...adoptoi lapsen", "...liittyy kulttiin" tai "...kuolee nuorena". Sitten laskettiin kolmeen ja yhtä aikaa osoitettiin sitä, johon kuvaus mielestämme sopi.

Tykkäsin siitä pelistä. Heti ensimmäinen lappu oli tuo "...adoptoi lapsen", ja olin tosi iloisesti yllättynyt, kun mä voitin sen äänestyksen. Tosi yllättävät tahot osoittivat mua, ja silloin mä tajusin, että nämä mun larppaajaystäväni tuntevat mut sittenkin aika hyvin.

Mä sain osakseni myös sellaiset kuvaukset kuin "ernuuntuu", "alkaa seurustella alaikäisen kanssa" ja "rakastuu". Massaäänestyksillä voitin kuvaukset "ryhtyy sijaissynnyttäjäksi", koska kukapa muukaan se tästä meidän porukasta olisi, ja suorana vittuiluna kaikki osoittivat mua kuvauksen "näkee Jeesuksen ja alkaa himouskovaiseksi" kanssa xD

Ilta loppui melko lyhyeen suurimman osan porukasta mennessä nukkumaan yhden-kahden aikoihin, vain kellarin Matti Myöhäset valvoivat pitkälle aamuyöhön.

Sunnuntaihin kuului tosi monta pakastepizzaa - joka toisella bilettäjällä oli omansa - ja yleistä krapulan potemista. Voitin kivi-paperi-sakset pelin Ellua vastaan ja pääsin autokyydillä kotiin bussin sijaan, mikä olikin ainoa siedettävän kuuloinen vaihtoehto kyseiselle päivälle.

En ole pitkään aikaan matkustellut näin paljon, en ole itse asiassa käynyt etelässäpäinkään pitkään aikaan, joten päätin nyt kiertää kaikki kaverit kerralla, koska säästyy paljon rahaa kun ei tule jokaisen kaupungin välissä aina takaisin Jyväskylään. Joku 200€ tähän reissaamiseen upposi, mutta jos olisin mennyt välit junalla, olisi summa huomattavasti suurempi, koska maksoin kolmesta pitkän matkan bussimatkasta yhteensä 12€.

Mutta Etelään mennessä oli yksi puoli ylitse muiden: minne olinkin menossa, pystyin sanomaan 100% varmuudella, että paikassa x odottava ihminen halusi oikeasti nähdä mua pitkästä aikaa.

Uupunut olin matkustamisen jälkeen, ja kotona odottava pizza pelasti päivän täysin.

Dreamworks is a perfect name

Pari tuntia sitten päättyi elokuva, jonka näin nyt viidettä kertaa. Joten nyt voin jo muodostaa järkevän mielipiteen ja arvion kyseisestä elokuvasta :DD

Kyseessä on yksi kauneimmista elokuvista, joita oon nähnyt:

Rise of the Guardians

Jack Frost is more than a myth

Santa Claus is more than a legend

The Sandman is more than a dream

The Tooth Fairy is more than a fairytale

The Easter Bunny is more than a fable

Pitch is more than a nightmare

Ja voi ei kun tässä on kivat ääninäyttelijät~ (Chris Pine, Alec Baldwin, Isla Fisher, Hugh Jackman, Jude Law) En oo katsonut tätä vielä suomeksi, koska se on englanniksi niin kiva :3

Hmm, ainut ongelma tässä on, etten tiedä pitäisikö noista puhua suomen- ja englanninkielisillä nimillä... Kompromissi! Koska en oikein osaa sanoa Jackiä Pakkasukoksi, ja koska Pitchin nimeä ei ole käännetty.

Spoiler alert!

Nyt seriously, tässä tulee jotain major juonipaljastuksia, joten älkäääää lukeko, jos ette ole nähneet!

Tarina alkaa kun Jack Frost aka Pakkasukko kertoo menneisyydestään, siitä miten Kuu-ukko (Man in Moon) kertoi sille sen nimen. 300 vuotta myöhemmin Kuu-ukko nimittää Jackin uudeksi suojelijaksi mahtavan nelikon - Joulupukin, Nukkumatin, Hammaskeijun ja Pääsiäispupun - joukkoon Pitch Blackiä eli Mörköä vastaan.

Mutta kun jetit kaappaavat Jackin ja vievät Pohjoisnavalle, jotta hänestä voisi virallisesti tulla suojelija, Jack toteaa: "You're all hard work and deadlines, and I'm snowballs and fun times. I'm not a guardian."

Hän päätyy kuitenkin auttamaan muita heidän taistossaan Pitchiä vastaan. Ja tapahtumien edetessä Jack saa tietää, että hänellä oli perhe ja elämä ennen kuin hänestä tuli Pakkasukko.

Pitch Black on keksinyt kuinka muuttaa unet painajaisiksi ja on päättänyt saada maailman pelon valtaan. Hänen suunnitelmissaan lapset lopettavat uskomisen suojelijoihin. Ja jos suojelijoihin ei uskota, he muuttuvat lapsille näkymättömiksi, ja heille käy huonosti.

Kukaan ei ole koskaan nähnyt Jackiä, Pakkasukon sanotaan olevan vain sanonta, ja Jackin suurin pelko on, ettei kukaan koskaan usko häneen. Pitch tietää sen, ja yrittää saada Jackin puolelleen samankaltaisilla ajatuksillaan.

Pitch käynnistää suunnitelmansa kaappaamalla Hammaspalatsista kaikki lasten maitohampaat ja Hammaskeijun Pikkukeijut, jotka keräävät lasten maitohampaat tyynyjen alta ja jättävät pienen lahjan. Lapset heräisivät tajuten, ettei Hammaskeiju käynytkään. Suojelijat ja Jack Frost päättävät hoitaa Pikkukeijujen työt.

Samana yönä Nukkumatti ja Jack seuraavat Pitchin painajaisia ja käyvät taistoa niitä vastaan. Mut liittyvät taistoon mukaan, mutta Nukkumatti jää saarroksiin ja häviää kamppailun pelkoa ja painajaisia vastaan. Jack löytää voimansa ja vastustaa Pitchiä, mutta Matti on mennyttä.

Pääsiäinen voisi vielä pelastaa tilanteen, ja Joulupukkikin joutuu toteamaan, että tällä kertaa pääsiäinen on tärkeämpi kuin joulu. Jäniksenkolossa valmistelut sujuvat hyvin, mutta paikalle ilmestyy pieni tyttö, Sophie Bennett, jonka Jack päättää viedä kotiin pelastamansa Pikkukeijun kanssa. Hän törmää Pitchiin ja saa käsiinsä kotelon, jossa on hänen omat maitohampaansa ja muistonsa ajalta ennen kuin hänestä tuli Pakkasukko. Mutta sillä välin painajaiset ovat hyökänneet Jäniksenkolon tunneleihin ja tuhonneet kaikki pääsiäismunat. Lapset menettävät uskonsa Pääsiäispupuun ja he eivät enää näe häntä. Suojelijat syyttävät Jackiä, koska tämän olisi pitänyt olla tunneleissa.

Jack ja Pitch kohtaavat, Pitch yrittää saada Jackin uskomaan, ettei mikään sovi niin hyvin yhteen kuin pimeys ja kylmyys. He voisivat yhdistää voimansa ja koko maailma olisi "sysipimeää ja pakkasta". Hän ei kuitenkaan saa Jackiä puolelleen ja katkaisee tämän sauvan, ettei hänellä olisi enää vastusta.

Jack kuitenkin avaa hammaskotelonsa ja saa muistonsa takaisin. Ennen elämäänsä Pakkasukkona hänellä oli perhe, ja hän pelasti pikkusiskonsa. Siitä hän tietää olevansa suojelija. Hän korjaa sauvansa ja lähtee auttamaan muita. Pitch on jo lyönyt Joulupukinkin ja pistänyt Pohjoisnavan hyrskynmyrskyn. Enää yksi lapsi uskoo - Jamie Bennett. Jackin yritettyä pelastaa Jamien uskon Pääsiäispupuun poika näkee myös hänet. Joku näkee Jackin ensimmäistä kertaa, ja Jack iloitsee sitä ja saa pojan pitämään kiinni uskostaan.

Suojelijat saapuvat viimeisen uskovan lapsen luo huonossa kunnossa, Joulupukin voimat ovat poissa, Hammaskeju ei voi lentää ja Pääsiäispupu on muuttunut pieneksi pörröiseksi kaniksi. He kuitenkin saavat muitakin lapsia mukaansa taistoon Pitchiä ja painajaisia vastaan. Pitch kysyy lapsilta, joko he uskovat mörköön, ja Jamie vastaa:

"I do believe in you. I'm just not afraid of you."

Ja kun hän koskee yhtä painajaishevosta, se muuttuu kultaiseksi unihiekaksi. Eikä aikaakaan, kun Nukkumatti tulee takaisin painajaisen toisensa perään muututtua mustasta kultaiseksi! Pitchin omat painajaiset saavat tämän kiinni, ja lopuksi Jack kruunataan vihdoin virallisesti suojelijaksi. Happy ending, juuri sellainen söpö mitä tältä leffalta odotinkin ^^

Sitten hahmoista.

Nukkumatti on mun lemppari :3

Sillä on nättiä kultaista unihiekkaa ja se ei puhu mitään. Yksi hauskimmista kohtauksista koko elokuvassa on, kun alussa suojelijat miettivät, oliko Pitch todella käynyt Pohjoisnavalla ja jos oli, mitä hänelle pitäisi tehdä. Nukkumatti osoittaa kuuta, mutta kun kukaan ei kiinnitä häneen huomiota tappelunsa keskeltä, Matti ravistaa yhtä Joulupukin tontuista niin että tiuku helisee kovaa.

Viisikon hoidettua kaapattujen Pikkukeijujen työt ja kerättyä kaikkien lasten hampaat, Jamie Bennetin huoneessa Matin käsketään nukuttaa poika, mutta hän osuu unihiekalla kaikkiin muihin. Siksi ne lähtee Jackin kanssa kahdestaan Pitchin perään ja siksi siinä käy niin huonosti. Se on ihan kamala kohtaus, kun Pitch voittaa Nukkumatin. He died his head held high ; - ;

Pitch Black on tosi hyvä pahis

Sellainen liioiteltu brittiaksentti sopii tälle hahmolle tosi hyvin. Ja painajaiset on aika hyvä armeija. Ja musta on hauskaa, miten Pitch ja Nukkumatti on niin samanlaisia, mutta myös ihan toistensa vastakohtia. Musta ja kultainen, pimeä ja kirkas...

Mä en enää muista tarkalleen tarinaa Pitchin menneisyydestä enkä siis toista sitä tähän, mutta se oli traaginen tarina.

Joulupukki on tässä aika badass :DD

Jopa nuo tatuoinnit on loistavat. Sillä on kaksi miekkaa joilla se taistelee ja totta kai reki ja lentävät porot. Ja sitten sellainen asia joka monia tuntuu häiritsevän tässä elokuvassa: Joulupukilla on venäläinen aksentti. Mua se ei häiritse, mun mielestä on kiva että sille on laitettu yleensä joku aksentti, ja että se on täältä Suomen läheltä edes X)

Joulupukinpaja on muuten aika perinteisen nätti, yhtä isoa poikkeusta lukuunottamatta: tässä pajassa tontut eivät tee lahjoja. Vaan jetit tekevät :DD Ne jetit on hauskoja eikä niiden puheesta tai mouruamisesta ota selvää. Mutta tontut on ihan parhaita! Sellaisia pieniä höpsöjä.

Jack: "I thought the elves make the presents."

North: "We just let them believe that."

Tuon sananvaihdon jälkeen ne tontut testasivat jouluvaloja XD Ihan freaking hilarious scene.

Hammaskeiju

Niin nätti keiju! Mä tykkään muutenkin keijuista ihan mielettömästi ja tässä leffassa keijut oli kauniita ja söpöjä. Hammaskeiju oli jotenkin vähän höpsö ja sellainen tosi innokas, meni ihan sekasin tavatessaan Jackin ja uteli ovatko sen hampaat todella niin valkoiset kun sanotaan :DD Se oli ihan fiiliksissä kun pääsi kentälle Pikkukeijujen töitä tehdessä, sanoi ettei ole ollut kentällä 440 vuoteen.

Ja oi ne Pikkukeijut, sellaisia pikkuisia kolibreja x3

Ja Pääsiäispupu!

Se on iso ja cool ja sillä on bumerangit aseena :DD Ja sillä on aussiaksentti ^^  Toisinaan se kuulostaa mun mielestä tosi kivalta, esim tässä elokuvassa.

Jäniksenkolo (englanniksi Warren, mutta sille ei ole oikeaa suomennosta, enkä muista mitä leffassa sanottiin) on ihan tosi vihreä ja niillä pääsiäismunilla on jalat!

Ja ei oo mitään söpömpää kun Pääsiäispupu, jolta on kadonnut voimat XDD <3

Sitten päähenkilö, Jack Frost~

Sanovat että 90% katsovat tämän hänen takiaan. Itse en katsonut :DD

Ei sinänsä mitään uutta että päähenkilö on sellainen kapinallinen ja vähän erikoinen. Ei myöskään ole mitään uutta, että sivujuoni kulkee päähenkilön etsiessä itseään. Mutta ei myöskään ole mitään uutta, että se toimii! Kliseet ovat kliseitä syystä.

Jack Frost on ilkikurinen ja pitää hauskapidosta. Joulupukki on sanonut Jackille: "Find your center." Ja myöhemmin, muistojensa pohjalta hän ymmärtää, että hänen "ytimensä" on hauskanpito.

Lopulta myös Pitch on voitettu, pitämällä hauskaa ja uskomalla.

Jackin tarina on aika traaginen, myös. Ne olivat sen siskon kanssa jäällä luistelemassa, mutta se jää alkoi murtua. Jackin onnistui pelastaa siskonsa, mutta putosi itse jään läpi. 300 vuotta myöhemmin Jack saa tietää tästä. Mä mietin vaan sitä perhettä, joka on jäänyt suremaan, ja se on tosi murheellista ><

Ja ei hyvää päivää, asioita joita en itse välttämättä kovinkaan usein huomaa elokuvista... Joku oli sanonut, että Jackin pelastama Pikkukeiju näyttää sen pikkusiskolta. Joku toinen oli todennut siihen että jumalauta voi sanoa jostain hiton kolibrista että se näyttää siltä siskolta. Mutta sitten tämä ensimmäinen osoitti, miten molemmilla oli pari luomea oikean silmän alla. Sattumaa? I doubt that.

Rakastan sitä miten nää hahmot kiusoittelee toisiaan koko ajan. Jack on häirinnyt Pääsiäispupun töitä aiemmin, se haukkuu pupua kenguruksi kaiken aikaa aksentin tähden. Ja Joulupukki jaksaa aina muistuttaa että joulu on paljon tärkeämpi kuin pääsiäinen.

Jack myös sanoo suojelijoisen vain keksivän uusia tapoja lahjoa lapsia.

Tahatonta komediaa. Mä rakastan sitä x3

Ja tässä ei ollut turhaa romantiikkaa! :DD Parasta<3

Hmm... tämä on taas yksi niistä elokuvista, jotka pakottavat ajattelemaan. Mä toisaalta rakastan sitä tunnetta, kun tulen erittäin tietoiseksi itsestäni, ja toisaalta vihaan sitä. Vähän samaan tapaan kuin kauhuleffa voi olla kamalinta mitä koskaan on nähnyt, mutta samalla parasta :DD

Tämä leffa sai mut ajattelemaan lapsuutta ja sitä miten itsekin on uskonut noihin hahmoihin. Jos pystyisin, mä haluaisin uskoa vieläkin. Haluan sanoa että uskon, vaikken oikeasti uskokaan. Mun mielestä olisi hienoa, jos kaikki tämä olisikin totta.

Mutta mä tulin tosi tietoiseksi siitä, miten kamala tilanne se oli näille kaikille hahmoille, kun lapset lopettivat uskomisen. Ja mä päätin, jo ensimmäisen katselukerran aikana, että sinä päivänä kun mä saan kersan, kerron sille kaikki mahdolliset sadut näistä hahmoista ja aion saada sen uskomaan näihin niin kauan kuin mahdollista :3

Voi ei, tämä on kyllä yksi parhaista animaatioista ikinä. Tähän loppuun laitan vielä kuvia, jotka näyttävät, miksi tämä on ehdottomasti kauneimpia elokuvia maailmassa ^^

A real monster of editing table

Koulusta ja opiskelustani media-alalla

Nyt haluan jakaa teille komeimman editointiesitykseni, nyt kun olen vihdoin saanut kaikki paperini järjestykseen ja on lomalla hetki aikaakin.

Olli Outolintu -musikaalin kuvasimme monikamerana 21.3 ja noin kuukautta myöhemmin kaikkien tuotantojemme päätyttyä alkoi editointivaihe.

Olin saanut tuotannosta ohjaajan krediitit ja täyden taiteellisen vastuun, joten pyysin Leaa kaverikseni editoimaan, koska kaksin se sujuu nopeasti ja on seuraakin. Ja ainahan ohjaajalla on leikkaaja mukana.

Editointiprosessimme oli pitkä ja monivaiheinen, mutta leikkaus vei meiltä vain viisi päivää, jonka jälkeen vuorossa oli enää värimäärittelyä, lopputekstien hienosäätöä ja muuta aikaa vievää, hidasta pikkupuuhaa. Seuraavassa eritelty editointiprosessimme, kesto yhteensä 53 tuntia:

– Opettajamme veivät korttitallenteet Unityyn.

– Loimme projektin AVIDissa ja loimme monikameran. Se ei kuitenkaan jaksanut ohjelmassa pyöriä, joten laitoimme korttitallenneraidat masterraidan yläpuolelle, synkkasimme kaikki raidat ja katsoimme sieltä korvaavia kuvia.

– Katsoimme masterin läpi, merkitsimme kaikki korjattavat kamera mokat, virheet ja myöhästelyt, sekä kohtaukset, joista minulla oli selkeät visiot ja joita halusin parantaa. Masterraidalla oli yhteensä 17 korjattavaa kohtaa.

– Leikkasimme korjattavat kohdat korttitallenteilla

– Toimme lintukuvat (joita heijastettiin projektorilla lavan takaseinällä olevaan kuuhun läpi esityksen) AVIDiin ja huomasimme, että emme voineet käyttää mustapohjaisia kuvia.

– Muokkasimme photoshopilla kaikkien lintukuvien taustat transparentiksi

– Toimme transparentit lintukuvat AVIDiin

– Muokkasimme kaksi lintukuvien seassa olevaa AE:llä tehtyä lintuvideota Premierellä AVIDin tukemaan muotoon ja toimme klipit AVIDiin

– Toimme GoPro-videot AVIDiin (kuvasimme yhteensä viisi GoPro-tallennetta erilaisista kuvakulmista), videoiden siirto kesti kuusi tuntia (6h) ja vain puolikkaat videot saapuivat perille asti.

– Yhden GoPro-korjauksen toimme Premiere-leikkauksen kautta (kyseinen tallenne ei ollut päässyt siirrossa AVIDiin asti, joten haluamamme pätkä piti leikata Premieressä)

-GoPro-kuvien lisäys sopiviin kohtiin

– Kuukkelin GoPro-kuvan rajaus (rajasimme master-raitaamme nähden väärän Nellin pois kuvasta, koska halusimme käyttää tuota kyseistä kuvaa, mutta kyseisen tallenteen päivänä Nelliä oli esittänyt toinen näyttelijä kuin master-kuvaustemme päivänä)

– Viulun GoPro-kuvan rajaus (turhat reunat pois)

– Oksalla ja trapetsilla hyppivien pikkunakkelien järjestyksen kirjaaminen sekavan nimeämisen vuoksi (korjasimme master-raidan kuvan kokonaan mustapohjaisilla pikkunakkeleilla, koska kohtauksessa oli tarkoitus kiinnittää huomiota vain kuussa näkyviin pikkunakkeleihin.

– Pikkunakkelikuvien lisäys (yhteensä 44 kpl) ja kolmannen nakkelin pomppimisen uudelleen ajoittaminen musiikin mukaan (musikaalin aikana graafikko toisti kuvat livenä ja synkka oli siksi paikoin pielessä)

– Split screenin luominen lopputekstejä varten (päätimme aloittaa lopputekstien pyörittämisen jo encoren alkaessa ääniraidan arvon tähden. Lopputekstit pyörivät oikealla puolella puolen ruudun kokoisena, ylävasemmalla masterraidan encore ja alavasemmalla koosteita GoPro-kuvista, ballerinojen alkulämmittelyistä ja kapellimestarin saapumisesta

– Lopputekstien muokkaus Premieressä neljä kertaa, lopputekstien muokkaus kahteen eri muotoon

– Dissolve-efektin lisääminen noin joka ikiseen GoPro-kuvaan ja lintukuvaan

– Lopputekstien lisäys ja testaus (split svreen neljään vai kolmeen osaan, ja kolmeen päädyimme)

– Kuukkelikuvan siirto, kun se jostain syystä oli hypännyt pois paikaltaan

– GoPro-lisäkuvien valinta lopputekstejä varten

– Split screen -korjaukset ja lopputekstien efektien lisäys

– Efektien renderöinti noin tuhat kertaa

– GoPro-kuvien värikorjaukset

– Alkugrafiikan muokkaus Premieressä AVIDin tukemaan muotoon ja liittäminen videon alkuun

– Vihdoin kovalevyjen ja muistitikkujen irrotus (emme olleet varmoja, onko tiedot siirretty AVIDiin tai Unityyn vai oliko ne vain linkattu, emmekä siis uskaltaneet pariin viikkoon irrottaa kovalevyjä ja muistitikkuja koneesta) ja saimme lisää tilaa Unityyn kun Outolintu-kansiosta loppui tila

– Masterin läpikatsominen monta kertaa, opettajamme kanssa ja ilman, ja tarkistimme, että kaikki klipit olivat vielä paikoillaan (jostain syystä AVID tykkäsi heittää Kuukkeli-kuvamme jälkeen korjatut kuvat aina muutaman sekunnin aikaansa edelle ja jouduimme korjaamaan ne suunnilleen neljä tai viisi kertaa takaisin omille paikoilleen)

– Muokkasimme lisättyjä Timali- ja Mongooli-kuvia vielä ja vaihdoimme korjatut kuvat masteriin

– Muokkasimme kahta kamerakuvaa ja lisäsimme zoom-efektin viulun GoPro-kuvaan

– Lopputekstien korjaus, tuonti ja lisäys vielä kerran

– Ääniraidan korjaus ja korvaus

– Turhien videoraitojen, ylimääräisten lintukuvien ja lopputekstien värän version poisto

– Alun äänen ja kuvan trimmaus

Exportasimme tiedoston ulos noin neljä kertaa. Kolmannen versionlähetimme konsalle arvioitavaksi ja vain pari korjausta tuli. Neljäs versio oli sitten se, joka DVD:lle meni. Se oli näytelmän ohjaajan mukainen versio, jossa musikaalin alussa näytettiin ballerinojen lämmittelyä ja kapellimestarin sisäänastuminen. DVD:stä teimme sitten omanlaisemme version.

Täytyy myöntää, että olipa mielenkiintoinen editointiprosessi. Vietimme viikonlopun koululla ja meillä oli hauskaa.

Questions of the quiet month

Vastasin kymmeneen minulle esitettyyn kysymykseen tämän hiljaisen kuukauden kuluessa työn merkeissä.

1. Haluatko tulevaisuudeltasi Suomen keskiarvon: miehen, kaksi lasta ja omakotitalon?

Toisinaan oon ajatellut että kyllä. Yksi tai kaksi lasta ja omakotitalo kuulostaisi kyllä aika hyvältä. Mutta tällä hetkellä kun ajattelen mun tulevaisuutta, se näyttää hyvin erilaiselta kuin Suomen keskiarvo.

2. Mikä on lempiruokasi ja lempijälkiruokasi?

En minä tiedä... Jauhelihakastike. Pyttipannu. Mummon tekemä riisipuuro. (Huomaatteko, mä olen erittäin suomalainen.) Lempijälkiruoka on kyllä mangojuustokakku tai äidin tekemät marjapiirakat.

3. Minkä elokuvan katsomiseen et ikinä kyllästy ja miksi?

Sormusten herrojen. Koska fanatismi on jotain mille elää mielellään. Lisäksi eeppisyys.

Mutta eivät Sormusten herrat ole ainoat leffat joiden katsomiseen en kyllästy. Mä olen nähnyt ensimmäisen Nälkäpelin jo seitsemän tai kahdeksan kertaa. Ensimmäisen Percy Jacksonin ja toisen Star Trekin samaten. Mitä odottaa kun odotat, Inception, Kolme muskettisoturia (jonka olen nähnyt ennätykselliset 15 kertaa seitsemän kuukauden sisään), kaikki piirretyt elokuvat lapsuudestani, Paluu tulevaisuuteen...

Mä katson leffat tosi monta kertaa. Varsinkin sellaiset elokuvat, jotka ovat olleet mielestäni eeppisiä tai muuten vaan hyviä tai loistavia, mutta eivät niin loistavia että pelkäisin niihin kyllästymistä, katson mielelläni uudelleen ja uudelleen. Siksi me ostetaan paljon elokuvia. Siksi mä haluan ostaa niitä niin paljon. Siten mä voin katsoa saman elokuvat vaikka viisitoistakertaa putkeen. Mun mielestä elokuvat ansaitsevat sen, että niiden jokaisesta hienosta sekunnista iloitaan mahdollisimman paljon.

4. Kumpi on tärkeämpi ominaisuus seurustelukumppanille, rehellisyys vai huumorintaju?

Mä en tykkää vastata tähän ilman kokemusta. Mutta sillä vähällä kokemuksella mitä mulla on, sanon kyllä että huumorintaju.

5. Minkälaisen musiikkisoittimen omistat ja oletko tyytyväinen siihen?

On mulla vanha nokkahuilu ala-asteelta. Kyllähän se vielä soi...

Juu vitsivitsi. On mulla kitara. Ja meillä kotona vanha piano. Kumpikaan ei vaan ole vireessä enkä kumpaakaan juurikaan osaa soittaa.

6. Luetko paljon lehtiä? Jos, niin mitä?

En lue. Luen Aku Ankkaa toisiaan ja tällä hetkellä mulla on vuoden puoli-ilmainen Cosmopolitanin tilaus, mutta ei, en oikeastaan lue lehtiä.

7. Millaiset ovat unelmahiuksesi?

Tooooosi pitkät ja tosi tummat ja paksut. Sellanen kun mulla on aikoinaan ollut, ennen vaalennusta joka ei latvoista nyt lähde kulumallakaan. Ja sitten jos olisi vielä sellainen tukka johon pystyisi tekemään kampauksia. Mun hiukset ovat niin liukkaat ja painavat ja jäykät, nutturakin tekee jo tosi kipeää ja sellaisen saa mulle tehtyä vain hirveällä vaivalla.

8. Oletko enemmän sisään- vai ulospäinsuuntautunut?

No mistä sitä tietää? Haluaisin uskoa olevani ekstrovertti.

9. Oletko optimisti vai pessimisti?

Kerran luin, että tärkeää ei ole se, uskooko. Vaan se, että haluaa uskoa. Ja mä haluan olla optimisti. Ja mä yritän kaikkeni ollakseni optimisti, vaikka pelkäänkin monia asioita maailmassa ja saatan masentua jo huonosta säästäkin. Louis C.K sanoo; "optimisti on henkilö, joka uskoo että jotakin hyvääkin voi tapahtua". Ja mä uskon hyvään ihmisissä ja maailmassa. Vaikka täällä on niin käsittämätön määrä paskaa että sen alle hautautuu, on myös ihmisiä ketkä nousevat niistä tunkioista ja auttavat toiset ylös.

Tässä maailmassa on vielä hyvääkin.

10. Mikä on kaunein paikka, jossa olet käynyt?

Ehkä... eräs vesiputous Virossa. Kävimme siellä luontokerhon retkellä yläasteen lopussa.

Mutta myös eräs pieni lehtimetsän pätkä pienen vihreän sillan päässä lähellä kotiani.  Ja kaverini Vilman mökin laituri auringonlaskussa. Ja Suomi kesällä.

Two productions at the same day

Koulusta ja opiskelustani media-alalla

Taltioimme samana päivänä kaksi monikameratuotantoa maalis-huhtikuun vaihteessa. Tällä kertaa mikään ei mennyt ihan putkeen, ja tässä on nyt selitys kahdesta tuotannosta ja niiden jälkimainingeista.

KAMPUSHALLIN VIHKIÄISET

Monikameratuotanto, asiakastuotanto. Mediakeskus LIMEn viereen rakennettiin uusi urheiluhalli, kampushalli, ja menimme kuvaamaan paikan vihkiäiset. Tarjolla oli puheita ja lyhyitä musiikkiesityksiä (konservatorion bändi ja Uniikki). Tarkoituksena oli tehdä taltio, joka menisi myös suorana lähetyksenä LIMEn live streamiin.

Oma roolini: kuvaussihteeri, apulaisohjaaja, kuvasuunnittelija.

Meidän oli määrä muodostaa laitteistollemme etäkytkentä. Kampushallille menisi vain kamerat ja äänitiski, ja kiuas ja tarkkaamo jäisivät koululle. Etäkytkentä toteutettiin, mutta järjestelmämme oli vielä huonovointinen Movie Nightin jälkeen, joten ongelmia muodostui heti.

Meillä oli kampushallilla neljä kameraa, joista yhden kuva ei tullut läpi. Kameroissa ei myöskään näkyneet tallyvalot. Intercomimme eivät myöskään toimineet. Tarkkaamoon kuuluivat kameramiesten äänet, mutta kameramiehet eivät kuulleet tarkkaamoa eivätkä toisiaan. Vain kakkoskamera kuuli intercom-yhteyden. RCU:t olivat niin ikään poissa pelistä kaikkien paitsi kakkoskameran osalta.

Joten meidän piti toteuttaa live-lähetys näin: neljä kameraa, joista vain kolme näkyy ja joista yhden kuva räppi pahasti silloin tällöin, ja joista vain yhtä pystyttiin tarkkaamosta säätämään ja vain tälle yhdelle pystyttiin jakamaan ohjeita. Joten toimimme seuraavasti:

Annoimme kameramiehille ohjeet – tasaista kuvan vaihtoa, pitkiä kuvia, ei äkillistä kohteen tai kuvakoon muutosta, pitävät huolen kameran asetuksista (koska heillä ei ollut tietoa siitä, milloin he olivat lähetyksessä niin he eivät voisi vaihtaa kuvaa miten sattuu).Lähetimme kampushallille kaksi kamera-assistenttia yleiseksi avuksi. Yritimme ainoan toimivan intercom-yhteyden avulla lähettää viestejä kameramiehille.

Ykköskamera toimi moitteettomasti, lähetimme sinne vain kerran viestin, että kuvaa pitkään pelkkää lähikuvaa puhujasta. Nelonen taas ei pysynyt kohteessa paikallaan hetkeäkään, kuva tärisi ja operoija vaihtoi kohdetta äkillisesti. Lähetimme neloselle kahdesti viestin, että rauhoittaisi toimintaansa ja pysyisi pidempään yhdessä kohteessa, mutta vaikka viesti välitettiin, se ei ilmeisesti tullut ymmärretyksi, koska ongelma ei korjaantunut. Emme voineet leikata kuvaan kuin harvoin, koska kamera ei tietenkään tietäisi milloin on lähetyksessä, emmekä voineet ottaa riskiä, että operoija päättäisi vaihtaa kuvaa taas kesken kaiken ja ei-sujuvalla liikkeellä.

Ohjaajamme Kiviharju teki erinomaista työtä, sillä vaikka kameratarjonta oli vähäistä ja ongelmia oli aukkojen kanssa (kuvat olivat usein joko täysin puhkipalaneita tai liian pimeitä), lopputuloksesta ongelmien määrää ei nähnyt, vaan master oli kuin mikä tahansa tekemistämme tuotannoista.

UNIIKIN ESIINTYMINEN

Monikameratuotanto, asiakastuotanto. Rähinä Records oli ilmoittanut meille, että he haluavat nähdä, mitä me osaamme, ja halusivat siis, että paitsi Kampushallin avajaisissa pidettävän lyhyen esiintymisen lisäksi kuvaisimme myös Uniikin keikan, jonka yleisönä oli Kokkolan nuoria.

Olin innoissani, koska Uniikki on kuitenkin kunnon artisti ja pääsisimme häntä taltioimaan. Toki aika ei olisi voinut olla huonompi, kun järjestelmämme oli niin viallinen. Teimme kuitenkin parhaamme.

Oma roolini: apulaisohjaaja.

Alkuperäisten neljän kameran lisäksi otimme mukaan viidennen kameran, steady-camin, ja lähetimme paikalle vielä yhden kamera-assistentin, ja paikalla oleva äänimiehemme auttoi myös kameroiden kanssa minkä ehti. Steady camia emme myöskään saaneet näkymään tarkkaamoon, joten kamerat 3 ja 5 kuvasivat vain korttitallenteet, joita hyödyntäisimme sitten leikkausvaiheessa.

Aluksi yleisö istui, mutta keikan edetessä Uniikki pyysi yleisöä seisomaan, ja tästä saimme yhden ongelman lisää: yleisö esti täysin kameran 1 näkyvyyden ja kamera 2 näki lavalle silloin tällöin ja vain korkenintaan artistin pään. Ykköskameraa lähdettiin siirtämään ylätasanteelle, mutta sitä ei saatu enää kuituun, joten kameramiehellämme onneksi oli järki paikallaan ja hän oli vain pistänyt kameraan akun ja tallentanut kortille kaiken lopun.

Jouduimme siis taltioimaan loppukeikan kahdella kameralla, joista toinen pätki edelleen ja näki lavalla vain punaisen lippiksen yleisön selkien takaa ja toinen taas heilui niin paljon, että kuvaa oli puolimahdotonta käyttää.

Oma työskentelyni loppui hyvin pitkälti ykköskameran poistumiseen. Ei ollut paljon hommaa apulaisohjaajalla, kun käytettävissä on vain kaksi kuvaa: yksi jossa ollaan ja toinen johon leikataan.

Päivä oli äärimmäisen opettavainen: kuinka toimitaan tilanteessa, kun mikään ei toimi. Meillä oli vaihtoehtoina joko vajota lattialle itkemään, tai vain mennä sillä mitä on ja ottaa siitä kaikki ilo ja kokemus irti. Tarkkaamossa pysyi loistava työilmapiiri päivän läpi, ja kun emme voineet tehdä muuta, me nauroimme.

Purku ja loppukeskustelu, lyhyt läpikäynti, mutta tällä kertaa emme vieneet settiä varastoon paikoilleen, vaan jätimme järjestelmämme tv-studiomme lattialle vianmäritystä varten.

Kuvattuamme kolme asiakastuotantoa viallisella monikamerajärjestelmällä, Kampushallin avajaisia seuraavalla kouluviikolla kävimme läpi laitteistomme toimintaa ja huoltoa.

Movie Nightin aikana teimme varhaisia diagnooseja siitä, mikä järjestelmässä saattaisi olla vikana ja mm. seuraavia asioita kävi ilmi:

Kolmannessa Baystationissa saattaa olla vikaa, switcherissä saattaa olla vikaa, yksi kameroista oli kytketty väärin ja kamera ja järjestelmä olisi saattanut ottaa siitä siipeensä, kuidut voivat olla pölyisiä ja niitä pitäisi siis putsata, virtalähteessä saattaa olla vikaa…

Joten heti tiistaina astuimme tv-studioon, laitoimme monikamerajärjestelmän keskusyksikkömme (eli lyhyemmin kiukaan) keskelle studiota ja testasimme koko järjestelmämme läpi. Toimme kiukaan viereen kaikki viisi hybridikuitukelaa (kaksi 100m ja kolme 50m, ovat hybridejä koska äänen ja kuvan lisäksi kuidussa kulkee sähkövirta), RCU:t (Remote Control Unit eli kameroiden tarkkaamoon sijoitettavat kauko-ohjaimet), CCU:t (Camera Control Unit eli kameroihin kiinnitettävä Copperhead-johtohässäkkä ja monitori) Intercomit (headset-keskusteluyhteys tarkkaamon ja studion/kuvauspaikan välillä), kaikki tuotannossa mukana olleet kamerat, sekä monitorin ja SDI-johdon jotta näkisimme tuleeko kameroista kuva läpi ongelmitta.

Aloitimme kuiduista, minä kirjasin tulokset. Testasimme ensin Baystation ykkösen toiminnan, jotta voisimme sillä testata kuidut. Eli liitimme kameran kaksimetrisellä hybridikuidulla kiukaaseen ja katsoimme desibelihäviön määrän. Mikäli lukema oli jotain 7/7 ja 20/22 välillä, pystyttiin sanomaan että kuidussa ei ole vikaa. Lukemat ilmestyivät sekä Copperheadiin että kiukaaseen. Yleensä lukema oli noin 8/12. Todettuamme Baystationin toimivaksi, testasimme yksi kerrallaan kaikki kuidut. Ne testattuamme kelasimme ne auki ja sitten puolen luokan voimin takaisin rullalle nätisti. Kuidut nimittäin vioittuvat helposti ja ne maksavat 500€/m.

Kuiduissa ei ollut vikaa. Siirryimme testaamaan Baystationeja. Liitimme kameran 50m kuitukelalla vuoron perään jokaiseen Baystationiin ja ongelmien lähde selvisi: Baystation 4:ssä tuli desibelihäviötä jopa 12/40. Testasimme sitä vielä toisella kuidulla, mutta ongelmien lähde oli selvä.

Sitten testasimme RCU:t ja CCU:t, kamerat sekä Intercomit, eikä missään ilmennyt vikaa. Totesimme, että Kampushallilla ilmennyt Intercomien toimimattomuus johtui luultavasti vain etäkytkennästä, joka viallisen järjestelmän vuoksi ei toiminut alkuunsakaan.’

Myöhemmin kuulimme vielä, että kiukaan kahdesta virtalähteestä toinen oli myös viallinen. Syytä ei tiedetty.

Tulipa käytyä tekniikkaakin läpi pitkästä aikaa. Oli opettavainen päivä tämä. Kiukaan oli seuraavan tuotannon jälkeen määrä lähteä Amerikkaan huoltoon.