Mä oon katsonut tosi monta kauhuelokuvaa elämäni aikana.
16-vuotiaana niistä, ja samalla muistakin elokuvista tuli mun ja mun isän
yhteinen harrastus, ja siitä lähtien oon katsonut niitä paljon. Siitä lähtien
mulla on myös ollut "lempigenre" kauhussa: zombit.
Miksi mä katson kauhuleffoja?
Siksi, että pelottaisi.
Kyllä, tämä on pelkopostaus.
Kerran mä mainitsit kavereiden tuparit ja pullon pyörityksen ja että multa oli kysytty, mitä mä pelkään. Kerroin mitä vastasin,
mutten syytä sille pelolle, koska se merkintä olisi venynyt järkyttäviin
mittoihin. Sitten kyseiseen merkintään kommentoitiin että pelkopostaus voisi
olla jännä, joten nyt mä teen sen.
Tulee mieleen tänä vuonna
ilmestynyt elokuva nimeltä After Earth. (Spoiler alert!) Siinä nämä alienit
(ursat) haistoivat ihmiset pelon avulla, joten jos ihminen ei pelännyt, oli hän
siten näkymätön niille. Koko elokuvan perimmäinen ajatus kiteytyykin
jonkinlaiseen tunnunlauseeseen "Danger is real, fear is a choice".
Avatakseni tätä, liitän tähän suoran sitaatin elokuvasta:
"Fear is not real. The only place that fear can exist is in our
thoughts of the future. It is a product of our imagination, causing us to fear
things that do not at present and may not ever exist. That is near insanity. Do
not misunderstand me, danger is very real but fear is a choice."
Jo pelkästään tuon Will Smithin repliikin ansiosta se
elokuva oli mun mielestä hyvä. Tuo on yksi hienoimmista ajatuksista mitä
oon ainakin tänä vuonna kuullut. Filosofian lukijana olin of course ihan
fiiliksissä siellä teatterissa.
Tottahan tuo on. Pelko kohdistuu aina tulevaan.
Kauhuleffassakin sitä pelkää "mitä seuraavaksi tapahtuu".
Kauhuleffojen kauneus piileekin siinä, että saa pelätä ilman vaaraa.
Mitä mä itse pelkään?
Mä muistan kun aikoinaan äiti sanoi mulle: "Sä et
taida pelätä paljon mitään?" En muista, miksi tuohon johtopäätökseen
tultiin. Koska mä miellän pelkääväni vähän kaikkea.
Mä pelkään ötököitä. Hämähäkkejä niin paljon, että mun
piti katsoa Arachnophobia noin seitsemän metrin päässä televisiosta ja silti
säikähdin kun lampusta hyppäsi hämähäkki. Mä en myöskään pysty tappamaan mitään
muuta kuin itikoita ilman paksua lehteä kuten italian vogueta tai koko
vessapaperirullaa. Mä en halua koskea niihin ollenkaan. Yleensä kyllä juoksen
karkuun ja hälytän jonkun apuun. Tai jos se on hämähäkki, huudan jonkun paikalle,
koska en voi päästää sitä näkyvistä, koska kun se kerran katoaa sitä ei ehkä
enää löydä ja sitten mä joudun elämään sen faktan kanssa että mun huoneessa on
jotakin, joka mahdollisesti voi tappaa mut.
Mutta mä pelkään myös vaarattomia ötököitä, kuten
perhosia. No en kaikkia, mutta esim yökkösiä. Mä tiedän mistä tämä pelko, tai
siis kaikki mun ötökkäkammot johtuvat: yliluonnollisista elokuvista, scifistä
ja kauhusta. Muumiot, hello. Pillerinpyörittäjät jotka menee ihon alle, hyi
v***u. Mä olen myös nähnyt elokuvan jossa perhonen menee jonkun ihon alle.
Joten. Ei ötököitä.
Mulla on myös kasa järjettömiä pelkoja, jotka on
lähtöisin kauhuleffoista. Final Destination -elokuvista johtuen mä en koskaan
mene esimerkiksi solariumiin, akupunktioon, pedikyyriin tai silmien
laserleikkaukseen. Mä myös pelkään kävellä yksin pimeässä, koska tuun tosi
vainoharhaiseksi.
En aio koskaan mennä tutkimaan luolia, koska oon katsonut
Descentin. Mä en aio mennä laitesukeltamaan avomerelle ilman henkilökohtaista
ryhmää, oon katsonut elokuvan Open Water. Ja mä en ikipäivänä aio mennä
sukeltamaan luolaan. Sanctum, anyone? Koko leffan ydinlause kuuluu "What could possibly go wrong with
diving in caves?"
Kalatkin pelottaa mua, eikä Tappajahai ole ainut syy.
Niin tyhmältä kuin kuulostaakin, mä näin kersana painajaista, missä oli
mutanttikaloja. Ne ei olleet nopeita, mutta ne oli rumia ja niillä oli jalat
joten niitä ei päässyt karkuun nousemalla vedestä. Siitä asti mulla on ollut
ristiriitaisia tunteita kaloja kohtaan. Mä nimittäin rakastan akvarioita ja
koralliriuttoja ja niiden kaloja, mutta en voisi enempää pelätä hain ja
barracudan kaltaisia kaloja.
Mitään näistä en vastannut siinä pullonpyörityksessä
mulle esitettyyn kysymykseen. "Mitä pelkäät?" Halusin antaa siihen
jonkun vastauksen, joka ehkä kertoisi jotain musta ihmisenä. Vastasin, että mä
pelkään kuolemaa.
Heti sain kuulla, että onpa tylsää. Jos oon täysin
rehellinen, musta ei ole kauhean reilua sanoa jonkun pelkoja tylsäksi. Mulla ei
ole mitään älyttömiä fobioita. Mut on lisäksi siunattu siten, että multa
puuttuu pari yleisintä kammoa. Mulla ei ole mitään ongelmaa olla huomion
keskipisteenä - kyllä, tiedän miltä tämä kuulostaa, mutta tarkoitan ettei se
ahdista mua siten kuin joitakin mun kavereita, he eivät olisi halunneet edes
pitää yo-juhlia koska eivät halunneet että heihin kohdistetaan huomiota. Mä en
myöskään pelkää esiintyä, yhtään. Mulla on tosi tavalliset pelot, mutta en mä
halua sen perusteella tulla tuomituksi tylsänä.
Mä pyysin että saisin selittää tätä mun vastausta.
Sanoin: "Mulla menee tällä hetkellä mun elämässä niin hyvin, että
v***ttaisi kuolla nyt."
Yksi kavereista sanoi "aww" tuolle mun
vastaukselle. Pari muuta sanoivat, että "ei se enää siinä vaiheessa ketuta
kun on kuollut" ja nauroivat päälle kuin olisivat olleet kovinkin
vitsikkäitä. Mulla oli vastaus tuohonkin, mutta sitten koko keskustelu ajautui
niin pahasti sivuraiteille että en kehdannut palata enää takaisin. Ja mua jäi
ärsyttämään, etten saanut taaskaan selitettyä itseäni tarpeeksi, vaan joku kuvitteli
taas olevansa mua fiksumpi.
Ensinnäkin. Se, ketuttaisiko se siinä vaiheessa kun on jo
kuollut, riippuu täysin siitä uskooko kuoleman jälkeiseen elämään. Ja jos
uskoo, mitä siitä ajattelee. Muistaako entisen elämänsä ja niin edelleen. "There is no death, only a
change of worlds", sanoi kerran viisas mies.
Toiseksi. Mä en todellakaan usko kuolevani siten, että
joku tulee ampumaan mua päähän kun mä nukun. Jos mä nyt kuolisin, se
luultavasti tapahtuisi sietämättömän hitaasti, niin että ehtisin tuntien ja
tuntien kuluessa tajuamaan kuolevani varmasti ja myös ajattelemaan kaikkia
niitä asioita jotka ovat menneet pieleen ja kaikkia niitä asioita, joita en
sitten koskaan päässyt tekemään.
Ei kuolemaa kannattaisi pelätä. Ajatuksenmuutos vaan ei
ole kauhean helppoa. Lisäksi kuolemanpelkoon liittyy varmaan lähes aina elämän
päättymisen inhottavan ajatuksen lisäksi tuntemattoman ja ehkä kivun pelko. Ei
pimeää pelkäävä ihminenkään yleensä pelkää itse valon puutetta vaan sitä, mitä
siellä pimeässä saattaisi olla.
Jos Will Smithin hahmo After Earthissa on oikeassa, jos
pelko on vain valinta, niin se on kyllä one hell of a choice, koska mä en vai
pääse peloistani eroon. Ei mulla toisaalta ole mitään halua kohdatakaan niitä.
Olkoot siellä päässä, mun pelkoni eivät onneksi rajoita mun elämää kuin vasta
sitten kun haluan aloittaa extreme-matkailun ja -harrastukset :))
