Luin juuri Louis C.K:n sitaatin, jossa hän totesi, että
optimismi on yhtä kuin tyhmyyttä.
"That's
what optimistic means, you know. It means stupid. An optimist is someone who
goes: 'Hey, maybe something nice will happen!' WHY THE FUCK WOULD ANYTHING NICE
EVER HAPPEN? What are you, stupid?"
Jos optimismi on tyhmyyttä, siitä tapauksessa mä olen ihan hyvillä mielin
lapsellinen, naiivi ja typerä.
Optimisti on se henkilö, joka uskoo, että ehkä jotain
hyvääkin vielä tapahtuu. Optimisti on se ihminen jolle sanotaan "kasva
aikuiseksi". Realisti ja pessimisti taas eivät juurikaan toisistaan eroa
tässä maailmassa.
Maailma, jossa elämme, on mennyt siihen pisteeseen että
missä tahansa välissä valittaminen, nurina ja todellisuuden välttely päihteillä
on huomattavasti hyväksyttävämpää kuin toiveikkuus, unelmien tavoittelu ja
hyvistä asioista iloitseminen. Jos joku iloitsee, aina on toinen huomauttamassa
ystävällisesti, että "turhaan iloitset, kohta menee taas huonosti, kaikki
hyvä viedään sinulta kuitenkin pois". Tai vastaavasti, "kuinka voit
iloita, kun muilla menee huonosti?"
Mä olen tässä viime aikoina kuunnellut, kun ihmiset
kertovat ajoista elämässään, kun he eivät ole halunneet tuntea mitään. Että
jossain vaiheessa asiat on olleet niin syvältä että tunteet on jollain tavalla
ollut pakko hukuttaa (kirjaimellisesti), ja jälkeenpäin tunteiden maailmaan
takaisin palaaminen onkin ollut hankalaa.
Suomalaisessa TV-sarjassa nimeltä Pasila päähenkilö
Kyösti Pöysti valistaa yläkoululaisia päihteistä seuraavilla sanoilla (sitaatti lyhennetty):
"Viina on niille joille maailma on liikaa, ja
huumeet niille joille maailma on liian vähän. Että jos tässä hämmästyttävässä
maailmassa ei kerta kaikkiaan mikään oikein jotenkin nappaa, niin tunkekaa tussit sieraimiinne
ja hävetkää!"
Olen aina pitänyt tuota erittäin hienona sitaattina, jota
itsekin käytän aina esimerkkinä hyvästä huumevalistuksesta. Nyt olen kuitenkin
joutunut toteamaan - uusiin ihmisiin tutustuttuani - ettei tuokaan aina pidä
paikkaansa, vaan että yhtä lailla kaikkeen taitaa aina olla syynä se, että
maailma on liikaa.
Totta kai maailma on liikaa. Se on tärkeä osa ihmisen
elämää, että maailma on liikaa. Jos kaikki olisi yhtä auringonpaistetta ja
ruusunkukkasia ja ikuista iloa, ei mikään olisi koskaan hyvin emmekä olisi
mihinkään tyytyväisiä. Välillä on pakko kaiken mennä niin pieleen kuin
mahdollista, että voisi taas iloita pienistä hyvistä asioista, joista elämä on
tehty.
Piirretyssä elokuvassa Anastasia, Anastasia mutisee että
"miehet on isoja vauvoja". Ja - anteeksi nyt kaikille - mä oon
joutunut toteamaan tuon olevan totta. Tuntuu siltä, että miehet
"ratkaisevat" asiat turruttamalla itsensä olemaan tuntematta yhtään
mitään, koska eivät halua joutua käsittelemään tunteitaan.
Mä en ymmärrä. Jos et sä tunne mitään, miten voit ees
tietää olevasi elossa?
"Nimittäin edelleenkin kaikille kansakuntamme
pojille ei osata tai haluta antaa kasvatuksen kautta riittäviä valmiuksia omien
tunteiden käsittelyyn, oman haavoittuvaisuuden paljastamiseen, eikä toisaalta
myöskään tappioiden hyväksymiseen." -Juuso Aromaa
Voinemme syyttää myös tätä.
Mä olen viettänyt pitkän pätkän elämästäni pessimistinä.
Realistia musta ei koskaan saa, koska he tuntuvat laskelmoivan kaikkea tosi
tarkasti ja miettivät ennen kuin sanovat tai reagoivat tai tuntevat ja mä taas
reagoin heti ensimmäiseen tunteeseen joka mun läpi pyyhkäisee. Ja reagoin
siihen tunteeseen hyvin vahvasti.
Pessimistinä taas on helpompi elää. Se on jopa
yhteiskunnallisesti erittäin hyväksyttävää, koska tällä hetkellä maailmassa
kenelläkään ei ole hyvä olla. Simpsoneissakin sanottiin, että ainut mikä
erottaa tämän vuosisadan edellisestä on se, että "pörssi on laskussa ja
kaikkia pelottaa".
Sanonta kuuluu: "Pessimisti ei pety." Mutta
sitten tulin toisenlaisiin aatoksiin elämästä. "Pessimisti pettyy
etukäteen." Vaikka katarsis voi olla voimakkaampi, kun on ensin ehtinyt jo
pettyä ja jotain hyvää sattuukin, ei ole elämisen arvoista elämää ajatella,
että kaikki on joka tapauksessa huonosti eikä mitään hyvää koskaan kuitenkaan
tapahdu.
Suomalaisen on ymmärrettävää ajatella kesäkuussa, että
koko kesä tulee varmaan olemaan tätä samaa kylmää ja räntää. Se on järjellistä
pessimistiä, koska täällä asuvana siihen on tottunut, ja sellaiseen syyllistyy
tai turvautuu elämänsä aikana jopa vihoviimeinen optimistikin. Mutta mun
mielestä ihmisen on hyvin kieroutunutta ajatella, että kaikki ihmiset
haluaisivat oikeasti olla väkivaltaisia kusipäitä. Ei myöskään ole kovin hyvä
merkki, jos ihminen suhteen alussa sanoo vain alitajuisesti koko ajan odottavan
sitä hetkeä että toinen haluaakin erota. Siinä luo vain itseään toteuttavan
ennustuksen, kun toista alkaa ahdistaa toisen jatkuva pessimismi.
Mä vaihdoin - en kovin tietoisesti, mutta loppujen
lopuksi kyse oli omasta valinnasta - pessimismistä optimismiin, kun totesin
etten jaksa enää etukäteen pettyä kaikesta. Mä en ajattele kaikesta pelkkää
hyvää, tietenkään, mutta mä todella aidosti uskon siihen, että hyviäkin asioita
tapahtuu. Ennen niitä pitää vain tapahtua paljon pahaa. Elämä antaa ja ottaa.
Ja kun se ottaa, se ottaa molemmin käsin. Silloin on vain itse kerättävä
ympärilleen jotain, mistä olla onnellinen.
Kaikilla ihmisillä on tosi vaikeaa elämässään. Monilla
mun kavereillakin on mennyt huomattavasti huonommin kuin mulla, mutta ihan yhtä
lailla mäkin olen elämässä kärsinyt. Mä oon läpikäynyt masennuksen ja menettänyt
melkein kaikki ystäväni kerran. Mutta masennuksesta pääsin irti kokonaan - eikä
se ole takaisin tulossa, mä pidän siitä kaikin keinoin huolen - ja sain uusia
ystäviä, ja korjasin välit lähes kaikkiin vanhoihinkin. Tällä hetkellä mulla on
neljä parasta ystävää ja löydän joka päivä jotain, mistä olla kiitollinen tai
onnellinen.
Täällä blogissa mä puhuin siitä kuinka
tyydyn mun elämässä. No, mä myös päätin lopettaa tyytymisen ja hain
opiskelemaan sitä alaa jota halusin, ja vielä sellaiseen kaupunkiin, joka on
hyvin kaukana kaikesta. Mutta mä päätin, että niin kauan kun voin siihen itse
vaikuttaa, kukaan tai mikään ei tässä maailmassa estä mua toteuttamasta mun
unelmia ja tekemästä sitä mitä haluan.
"As
long as you enjoy it, and it doesn't hurt anybody, you should do what ever the
fuck you want."
Mä olen täysin kyllästynyt näkemään ympärilläni ihmisiä,
jotka eivät ole ikinä iloisia. Ihmisiä, joista tuntuu hyvältä vain kun ovat
jonkun aineen vaikutuksen alaisina. Mua häiritsee suunnattomasti ajatus siitä,
että tuollainen onnellisuus ei voi olla aitoa ja tuntuu musta väärältä.
Mä olen kuullut vaikka minkälaista kehua siitä, miten
erilaiset aineet laajentavat tajuntaa ja voi oppia näkemään maailmaa ihan eri
tavalla. Mutta mitä enemmän mä kuuntelen näitä juttuja, sitä varmempi on mun
päätös pysyä mahdollisimman kaukana siitä kaikesta, koska mä en halua kadottaa
mun luontaista kykyä katsoa maailmaa laajemmin. Mä uskon, että jopa kaikilla
ihmisillä on joskus tämä taito ollut, mutta se on kadonnut huonojen kokemusten
kautta, tai kun on alkanut keinotekoisesti mieltään avartaa. Jos kaikki tuodaan
ihmiselle valmiina eikä itseään tarvitse ollenkaan työllistää, mieli kuihtuu.
Siksi luetaan kirjoja eikä vain katsota elokuvia, koska kirjassa kukaan ei
täsmällisesti määrää sitä miltä asiat näyttävät. J.R.R. Tolkienin
Silmarillionia lukiessani mä rakastin sitä, miten mun mielikuvitus toimi, kun
luin kirjan ensimmäistä lukua maailman luomisesta.
Mä pystyn parvekkeella seistessäni ja harmaata lähiötä
katsellessani kuvittelemaan näkeväni ilman, näkeväni tuulen värit ja sen miten
lehdet muuttavat muotoaan vain tuulessa leijuessaan. Kuvittelemaan.
Mä pystyn mummolan metsäpoluilla yöllä juostessani
kuvittelemaan ympärilleni Lothlórienin tai jopa Avatarin kaltaisen sinisen,
hohtavan metsän valoineen, kasveineen ja olioineen.
Ja mä haluan pystyä näkemään ja uskomaan, että maailman
pienet yksityiskohdat ovat yhtä kauniita kuin elokuvassa Rise of the Guardians.
Mä voin tuijottaa auringonlaskua tuntitolkulla ja vain
ajatella sitä, kuinka maailma voikin näyttää niin kauniilta.
Auringonpaisteella
pysähdyn katsomaan järviä, koska auringonsäteistä kimaltava vedenpinta on
säihkyvä ja vangitseva.
Talvella pimeällä, kun ajetaan autossa lumisateessa, mä
en saa silmiäni irti ikkunasta kun katson lumisadetta vasten pimeää yötaivasta.
Syksyllä mä pidän fiiliksestä joka saa mut hymyilemään, kun ajattelen
lehtikasaan hyppäämistä.
Pitkän talven jälkeen ensimmäinen kevään leskenlehti
saa mut ihan sekaisin, samoin kuin kesän ensimmäinen haituvainen voikukka, ja saippuakuplat
ja tulitikkuun syttyvä liekki ja sen tuoksu, ja ilmaiset julisteet ja
onnistunut maalaus ja ilmapallot ja vesiputoukset ja lumienkelit ja ensilumi ja
joulupiparit ja se fakta, että näin unta että koristelin joulupipareita
Sarumanin kanssa!
Mä olen usein niin onnellinen, että itken, niin
onnellinen etten mahdu itseeni ollenkaan. Mä yritän saada ihmiset näkemään
maailmasta saman kuin mä näen. Maailma on niin kaunis paikka. Suomi on kesäisin
niin kaunis. Mä haluan, että muutkin on onnellisia, koska mä en pysty elämään
negatiivisuuden keskellä. Maailma on täynnä paskaa, mutta se on myös täynnä
kaikkea hyvää, se on vain osattava nähdä.
