torstai 4. helmikuuta 2016

To drink or not to drink... tea

Mua pyydettiin nimeämään seitsemän syytä miksi juon teetä, ja tässä ne nyt ovat:

1. Kuumat juomat on ihania, enkä mä juo kahvia tai kaakaota. Glögiäkin opin juomaan vasta tänä syksynä-talvena, tähän asti se on ollut mun mielestä pahaa ja liian makeaa. Teen kanssa mulla oli kyllä ongelmia ennen kuin kokemuksen kautta opin miten se on parasta. Mä en laita teehen mitään, en sokeria, en hunajaa, en maitoa~

2. Iltapäivätee ja yleensäkin teen juominen jokaisessa mahdollisessa välissä ja paikassa on ehkä ihanin piirre brittiläisessä kulttuurissa. Eräässä Irlannista kertovassa elokuvassa hotellin työntekijät lähestyivät vierailevaa maalaria aina ehdottaen teekupposta ja maalari totesikin "ei enää yhtään teetä, tässä talossa taitaa kaikki pyöriä teellä".

3. Tee on hyvää. Mun lemppareita on marja- ja omenateet, ja yhdessä kahvilassa saa ihan mielettömän hyvää päärynäteetä.

4. Tee on tosi helppo joululahja tai synttärilahja mulle hankittavaksi. Mulla kun on synttäritkin talvella niin jos ei ole ideaa lahjaksi niin siitä vaan ensimmäiseen markettiin :DD Lisäksi, niin monet mun kaverit juo teetä kanssa, että jos pitää ostaa viimehetken lahja, ei valinnassa kauaa kestä.

5. Ristiriidassa edellisen kohdan viimeiseen lauseeseen; teetä on niin montaa erilaista laatua ja makua. Kahvista en tiedä yhtään mitään mutta se vaikuttaa mun mielestä tosi tylsältä ja siitä saa jännää vaan jos lisää kermavaahtoa tai jotain muuta ylimääräistä.
Ehkä maailman jännin tee on Valkoinen Helmi. En osaa selittää sitä, mutta sellaiset isot teelehdet on puserrettu pieniksi palloiksi, jotka sitten kuumassa vedessä aukeaa sillei *tuik* *tuik*!

6. Talviaikaan on kädet pidettävä jotenkin lämpiminä. Mun huoneessa on suoraan sanottuna törkeän kylmä joten istun sängynpohjalla paksuun täkkiin kietoutuneena ja teemuki käsissä.

7. Tee on sosiaalinen tapahtuma. Tässä iässä kun ei kavereiden kanssa enää juurikaan tule tehtyä mitään paitsi ehkä katsottua leffoja (tässäkin poikkeus, Emmi ja Sofia), yleensä jos haluan hengata jonkun kanssa, kysyn sitä jotakuta kahville. Of course kaikki mun kaverit jo tietävät että "kahville" tarkoittaa mulla sitä, etten aio koskea kahviin pitkällä tikullakaan vaan juon litran teetä.
Ja tiedoksi kaikille, mä yritin kyllä kahvinjuontia. Mä annoin sille sen tilaisuuden, jonka lukiossa oleminen edellyttää. Mulle väitettiin että kakkosvuoden loppuun mennessä tykkään kahvista ja tarvitsen sitä. No, maistoin neljää erilaista kahvia, maidolla ja kermavaahdolla ja mustana ja vaikka mitä, ja totesin että kahvinmaku itsessään on mulle liian vahva ja kerta kaikkiaan vaan... pahaa. En mä teestäkään pidä liian vahvana.
Jonkun pyytäminen kahville on suomennettavissa sanoin: "Lähdetkö puhumaan paskaa tai keskustelemaan filosofisia 2-5 tunniksi?" Jos kahvittelu tapahtuu jonkun kotona, voi olla kyse jopa kahdeksasta tunnista putkeen. Eli käytännössä tavalliset illanistujaiset, etkoja muistuttava sosiaalinen tapahtuma joka on määriteltäväksi sijoittumaan johonkin kalsarikännien ja kotibileiden välille, mutta ilman alkoholia. Tässä koti-kahvittelussa mun kaveri Elli on paras.
Se että pyydän kavereita ihan mun luokse kahville on käytännössä ainut tapa jolla saan kaverit käymään täällä, ja sekin yleensä vaatii suostuttelua ja vaatimista. Mä toki asun kauempana keskustasta eivätkä tyypit usein jaksa tulla tänne, mutta näiden ihmisten pitäisi mun mielestä tajuta, että mä joudun tulemaan ihan yhtä pitkän matkan heidän luokseen. Tämä toimii kahteen suuhtaan.

Mä taidan aina olla se joka ehdottaa kahvittelua (poikkeuksena Sylva), mutta se että kaverit aina vastaavat myönteisesti ja heillä tuntuu olevan hauskaa on mulle tarpeeksi hyvä vakuutus siitä etten lopeta kysymistä.

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Let me tell you about my world

Luin juuri Louis C.K:n sitaatin, jossa hän totesi, että optimismi on yhtä kuin tyhmyyttä.

"That's what optimistic means, you know. It means stupid. An optimist is someone who goes: 'Hey, maybe something nice will happen!' WHY THE FUCK WOULD ANYTHING NICE EVER HAPPEN? What are you, stupid?"

Jos optimismi on tyhmyyttä, siitä tapauksessa mä olen ihan hyvillä mielin lapsellinen, naiivi ja typerä.


Optimisti on se henkilö, joka uskoo, että ehkä jotain hyvääkin vielä tapahtuu. Optimisti on se ihminen jolle sanotaan "kasva aikuiseksi". Realisti ja pessimisti taas eivät juurikaan toisistaan eroa tässä maailmassa.
Maailma, jossa elämme, on mennyt siihen pisteeseen että missä tahansa välissä valittaminen, nurina ja todellisuuden välttely päihteillä on huomattavasti hyväksyttävämpää kuin toiveikkuus, unelmien tavoittelu ja hyvistä asioista iloitseminen. Jos joku iloitsee, aina on toinen huomauttamassa ystävällisesti, että "turhaan iloitset, kohta menee taas huonosti, kaikki hyvä viedään sinulta kuitenkin pois". Tai vastaavasti, "kuinka voit iloita, kun muilla menee huonosti?"

Mä olen tässä viime aikoina kuunnellut, kun ihmiset kertovat ajoista elämässään, kun he eivät ole halunneet tuntea mitään. Että jossain vaiheessa asiat on olleet niin syvältä että tunteet on jollain tavalla ollut pakko hukuttaa (kirjaimellisesti), ja jälkeenpäin tunteiden maailmaan takaisin palaaminen onkin ollut hankalaa.


Suomalaisessa TV-sarjassa nimeltä Pasila päähenkilö Kyösti Pöysti valistaa yläkoululaisia päihteistä seuraavilla sanoilla (sitaatti lyhennetty):
"Viina on niille joille maailma on liikaa, ja huumeet niille joille maailma on liian vähän. Että jos tässä hämmästyttävässä maailmassa ei kerta kaikkiaan mikään oikein jotenkin nappaa, niin tunkekaa tussit sieraimiinne ja hävetkää!"
Olen aina pitänyt tuota erittäin hienona sitaattina, jota itsekin käytän aina esimerkkinä hyvästä huumevalistuksesta. Nyt olen kuitenkin joutunut toteamaan - uusiin ihmisiin tutustuttuani - ettei tuokaan aina pidä paikkaansa, vaan että yhtä lailla kaikkeen taitaa aina olla syynä se, että maailma on liikaa.

Totta kai maailma on liikaa. Se on tärkeä osa ihmisen elämää, että maailma on liikaa. Jos kaikki olisi yhtä auringonpaistetta ja ruusunkukkasia ja ikuista iloa, ei mikään olisi koskaan hyvin emmekä olisi mihinkään tyytyväisiä. Välillä on pakko kaiken mennä niin pieleen kuin mahdollista, että voisi taas iloita pienistä hyvistä asioista, joista elämä on tehty.
Piirretyssä elokuvassa Anastasia, Anastasia mutisee että "miehet on isoja vauvoja". Ja - anteeksi nyt kaikille - mä oon joutunut toteamaan tuon olevan totta. Tuntuu siltä, että miehet "ratkaisevat" asiat turruttamalla itsensä olemaan tuntematta yhtään mitään, koska eivät halua joutua käsittelemään tunteitaan.
Mä en ymmärrä. Jos et sä tunne mitään, miten voit ees tietää olevasi elossa?

"Nimittäin edelleenkin kaikille kansakuntamme pojille ei osata tai haluta antaa kasvatuksen kautta riittäviä valmiuksia omien tunteiden käsittelyyn, oman haavoittuvaisuuden paljastamiseen, eikä toisaalta myöskään tappioiden hyväksymiseen." -Juuso Aromaa
Voinemme syyttää myös tätä.


Mä olen viettänyt pitkän pätkän elämästäni pessimistinä. Realistia musta ei koskaan saa, koska he tuntuvat laskelmoivan kaikkea tosi tarkasti ja miettivät ennen kuin sanovat tai reagoivat tai tuntevat ja mä taas reagoin heti ensimmäiseen tunteeseen joka mun läpi pyyhkäisee. Ja reagoin siihen tunteeseen hyvin vahvasti.
Pessimistinä taas on helpompi elää. Se on jopa yhteiskunnallisesti erittäin hyväksyttävää, koska tällä hetkellä maailmassa kenelläkään ei ole hyvä olla. Simpsoneissakin sanottiin, että ainut mikä erottaa tämän vuosisadan edellisestä on se, että "pörssi on laskussa ja kaikkia pelottaa".

Sanonta kuuluu: "Pessimisti ei pety." Mutta sitten tulin toisenlaisiin aatoksiin elämästä. "Pessimisti pettyy etukäteen." Vaikka katarsis voi olla voimakkaampi, kun on ensin ehtinyt jo pettyä ja jotain hyvää sattuukin, ei ole elämisen arvoista elämää ajatella, että kaikki on joka tapauksessa huonosti eikä mitään hyvää koskaan kuitenkaan tapahdu.
Suomalaisen on ymmärrettävää ajatella kesäkuussa, että koko kesä tulee varmaan olemaan tätä samaa kylmää ja räntää. Se on järjellistä pessimistiä, koska täällä asuvana siihen on tottunut, ja sellaiseen syyllistyy tai turvautuu elämänsä aikana jopa vihoviimeinen optimistikin. Mutta mun mielestä ihmisen on hyvin kieroutunutta ajatella, että kaikki ihmiset haluaisivat oikeasti olla väkivaltaisia kusipäitä. Ei myöskään ole kovin hyvä merkki, jos ihminen suhteen alussa sanoo vain alitajuisesti koko ajan odottavan sitä hetkeä että toinen haluaakin erota. Siinä luo vain itseään toteuttavan ennustuksen, kun toista alkaa ahdistaa toisen jatkuva pessimismi.

Mä vaihdoin - en kovin tietoisesti, mutta loppujen lopuksi kyse oli omasta valinnasta - pessimismistä optimismiin, kun totesin etten jaksa enää etukäteen pettyä kaikesta. Mä en ajattele kaikesta pelkkää hyvää, tietenkään, mutta mä todella aidosti uskon siihen, että hyviäkin asioita tapahtuu. Ennen niitä pitää vain tapahtua paljon pahaa. Elämä antaa ja ottaa. Ja kun se ottaa, se ottaa molemmin käsin. Silloin on vain itse kerättävä ympärilleen jotain, mistä olla onnellinen.
Kaikilla ihmisillä on tosi vaikeaa elämässään. Monilla mun kavereillakin on mennyt huomattavasti huonommin kuin mulla, mutta ihan yhtä lailla mäkin olen elämässä kärsinyt. Mä oon läpikäynyt masennuksen ja menettänyt melkein kaikki ystäväni kerran. Mutta masennuksesta pääsin irti kokonaan - eikä se ole takaisin tulossa, mä pidän siitä kaikin keinoin huolen - ja sain uusia ystäviä, ja korjasin välit lähes kaikkiin vanhoihinkin. Tällä hetkellä mulla on neljä parasta ystävää ja löydän joka päivä jotain, mistä olla kiitollinen tai onnellinen.
Täällä blogissa mä puhuin siitä kuinka tyydyn mun elämässä. No, mä myös päätin lopettaa tyytymisen ja hain opiskelemaan sitä alaa jota halusin, ja vielä sellaiseen kaupunkiin, joka on hyvin kaukana kaikesta. Mutta mä päätin, että niin kauan kun voin siihen itse vaikuttaa, kukaan tai mikään ei tässä maailmassa estä mua toteuttamasta mun unelmia ja tekemästä sitä mitä haluan.
"As long as you enjoy it, and it doesn't hurt anybody, you should do what ever the fuck you want."


Mä olen täysin kyllästynyt näkemään ympärilläni ihmisiä, jotka eivät ole ikinä iloisia. Ihmisiä, joista tuntuu hyvältä vain kun ovat jonkun aineen vaikutuksen alaisina. Mua häiritsee suunnattomasti ajatus siitä, että tuollainen onnellisuus ei voi olla aitoa ja tuntuu musta väärältä.
Mä olen kuullut vaikka minkälaista kehua siitä, miten erilaiset aineet laajentavat tajuntaa ja voi oppia näkemään maailmaa ihan eri tavalla. Mutta mitä enemmän mä kuuntelen näitä juttuja, sitä varmempi on mun päätös pysyä mahdollisimman kaukana siitä kaikesta, koska mä en halua kadottaa mun luontaista kykyä katsoa maailmaa laajemmin. Mä uskon, että jopa kaikilla ihmisillä on joskus tämä taito ollut, mutta se on kadonnut huonojen kokemusten kautta, tai kun on alkanut keinotekoisesti mieltään avartaa. Jos kaikki tuodaan ihmiselle valmiina eikä itseään tarvitse ollenkaan työllistää, mieli kuihtuu. Siksi luetaan kirjoja eikä vain katsota elokuvia, koska kirjassa kukaan ei täsmällisesti määrää sitä miltä asiat näyttävät. J.R.R. Tolkienin Silmarillionia lukiessani mä rakastin sitä, miten mun mielikuvitus toimi, kun luin kirjan ensimmäistä lukua maailman luomisesta.
Mä pystyn parvekkeella seistessäni ja harmaata lähiötä katsellessani kuvittelemaan näkeväni ilman, näkeväni tuulen värit ja sen miten lehdet muuttavat muotoaan vain tuulessa leijuessaan. Kuvittelemaan.
Mä pystyn mummolan metsäpoluilla yöllä juostessani kuvittelemaan ympärilleni Lothlórienin tai jopa Avatarin kaltaisen sinisen, hohtavan metsän valoineen, kasveineen ja olioineen.
Ja mä haluan pystyä näkemään ja uskomaan, että maailman pienet yksityiskohdat ovat yhtä kauniita kuin elokuvassa Rise of the Guardians.

Mä voin tuijottaa auringonlaskua tuntitolkulla ja vain ajatella sitä, kuinka maailma voikin näyttää niin kauniilta. 
Auringonpaisteella pysähdyn katsomaan järviä, koska auringonsäteistä kimaltava vedenpinta on säihkyvä ja vangitseva. 
Talvella pimeällä, kun ajetaan autossa lumisateessa, mä en saa silmiäni irti ikkunasta kun katson lumisadetta vasten pimeää yötaivasta. 
Syksyllä mä pidän fiiliksestä joka saa mut hymyilemään, kun ajattelen lehtikasaan hyppäämistä. 
Pitkän talven jälkeen ensimmäinen kevään leskenlehti saa mut ihan sekaisin, samoin kuin kesän ensimmäinen haituvainen voikukka, ja saippuakuplat ja tulitikkuun syttyvä liekki ja sen tuoksu, ja ilmaiset julisteet ja onnistunut maalaus ja ilmapallot ja vesiputoukset ja lumienkelit ja ensilumi ja joulupiparit ja se fakta, että näin unta että koristelin joulupipareita Sarumanin kanssa!

Mä olen usein niin onnellinen, että itken, niin onnellinen etten mahdu itseeni ollenkaan. Mä yritän saada ihmiset näkemään maailmasta saman kuin mä näen. Maailma on niin kaunis paikka. Suomi on kesäisin niin kaunis. Mä haluan, että muutkin on onnellisia, koska mä en pysty elämään negatiivisuuden keskellä. Maailma on täynnä paskaa, mutta se on myös täynnä kaikkea hyvää, se on vain osattava nähdä.

tiistai 5. tammikuuta 2016

Misery and questions

Mua tällä  hetkellä vaivaava stressi saa mut ajattelemaan, että mun elämä ei oikeasti ole kovin kivaa nyt :DD Mä oon hyvällä tuulella vain kun näen joitakin tiettyjä mun kavereita ja heti kun tapaaminen on ohi, mun mieliala saattaa kahdessa tunnissa laskea raskaasti miinukselle. Oon jatkuvasti yksinäinen ja pahalla tuulella. Mulla taitaa myös olla tosi perinteinen kevätmasennus ensimmäistä kertaa. Kaikki joille tästä oon sanonut, ovat nauraneet mulle. Kyllähän se nyt on kamalan hauskaa kun toisella on ikävää. Tai ehkä tämä on vain stressiä siitä, kun tänä keväänä pitää suorittaa niin monta asiaa yhtäaikaa (nykyisen kouluni tutkinto, uusien koulujen ennakkotehtävät, yhteishaku, muutto, työnhaku.........)
Louis C.K, amerikkalainen koomikko sanoo show'ssaan Oh My God jotain, mikä kuvaa mun tilannetta tosi hyvin nyt. Hän puhuu istumisesta, ja mä sovellan sitä sängystä nousemiseen: "Because getting up is the whole thing! First I have to decide do I even wanna be alive anymore."
Musta tuntuu tuolta lähes joka aamu. Niinä harvoina vapaapäivinäni tosi usein lojun sängyssä yli puoleen päivään ajatellen, miksi ihmeessä mä nousisin.


Mutta se siitä!

Päätin että teen tänään vain nopean päivityksen ja lätisen pelkästään itsestäni. Joten, here's 11 questions!

1. Kumpaa kieltä haluaisit opiskella mieluummin, italiaa vai ranskaa, ja miksi

Italiaa. Italia on kaunis kieli ja kaunis maa ja Ranskasta taas en juurikaan pidä maana enkä varsinkaan kielenä :s

2. Oletko koskaan tehnyt mitään tyhmää hiuksillesi ja katunut myöhemmin

No en juurikaan. Ainoastaan mua vähän kaduttaa että pidin hiukset niin pitkään lyhyenä kun lukio alkoi, niin ne ehtivät kasvaa vain puoleen selkään ennen ylioppilasjuhlia. Ja oon leikannut pari kertaa aavistuksen liian lyhyet kerrostukset.

3. Tykkäätkö enemmän kirjoittaa vai lukea

Hmm... minä tahansa muuna vuoden aikana se olisi ehdottomasti kirjoittaa. Mutta juuri nyt tällä hetkellä en osaa sanoa, luen ainakin tosi mielelläni just nyt :))

4. Kaikkien aikojen lempibiisisi

Ei mulla ole sellaista. Tai se on joku tosi nolo. Tällä hetkellä kuitenkin mun mielestä maailman paras biisi on Christina Perrin A Thousand Years

5. Kuinka paljon käytät rahaa kauneudenhoitotuotteisiin kuukaudessa

En yhtään. En muista milloin olisin viimeksi ostanut jotain kauneudenhoitoon liittyvää. Kajaalinikin katosi jo kesäkuun alussa enkä vieläkään ole jaksanut ostaa uutta koska ärsyttää lähes käyttämättömän kajaalin katoaminen todennäköisesti yhden kaverin meikkipussiin... Mur.

6. Oletko ollut koskaan mustasukkainen

Viimeksi ehkä viisi minuuttia sitten, ja muutenkin ihan daily basis. Mua ärsyttää ihmiset ketkä eivät myönnä olevansa mustasukkaisia. Kaikki on joskus. Tai jos joku ei ole, on kyseisen henkilön pakko olla aika tosi jäätävä pyhimys.

7. Läppäri vai järjestelmäkamera, ja miksi

Hankala sanoa... Aiemmin olisin ehdottomasti vastannut läppäri, mutta nykyisin, jos saisin itse valita minkä tahansa järkkärin... Varmaan valitsisin kameran.

8. Musiikki vai elokuvat

Elokuvat. Ne on mulle tärkeämpiä kuin musiikki tällä hetkellä, tai ovat aina olleet, en tiedä, ja sitä paitsi elokuvissa saa mukana myös musiikin~

9. Tykkäätkö enemmän kissoista vai koirista

Kissoista.

10. Mikä on mielestäsi ihanin Disney-elokuva

Liian vaikea kysymys! :'D Mun lemppari Disney-klassikko taitaa olla Herkules, mutta että ihanin... Olisiko peräti Kaksin karkuteillä (Tangled)...


11. Panostatko kouluun

Todellakin. Mä en perusta elämääni juuri nyt millekään muulle kuin sille, että teen koulussa ihan ehdottoman kaikkeni. Mä vietän kaikki illat ja viikonloput siellä ja ryhdyn mukaan jokaiseen projektiin, joka tarjotaan.

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Away from the movie theater

Mä näin kesällä 2015 ihan hirvittävän määrän leffoja, koska kaverit eivät olleet tavattavissa, ja koska netflix, ja mulla oli kahden kuukauden ajan maksukanavakortti käytössä ja parina iltana saattoi tulla putkeen jopa viisi sellaista leffaa, jotka halusin katsoa.
Mä katsoin kesän aikana yhteensä 58 itselleni uutta elokuvaa (tähän vielä lisäksi kaikki, jotka jo olin nähnyt, ja jotka katsoin monesti). Ja nyt kerron tässä muutamista parhaimmista tai sellaisista, jotka jäivät jollain tavalla mieleen. Ja siis nimenomaan niistä, jotka näin muualla kuin elokuvateatterissa, koska niistä kuulette lähitulevaisuudessa.


KAUHUA:

The Babadook
Nyt on arvostus paikallaan. Näin tämän joskus myöhään yöllä, koska jostain syystä kaikki kauhuleffat ja trillerit tulivat yöllä kello yhden ja kuuden välillä. Tämän taisin katsoa kolmesta puoli viiteen enkä meinannut haluta mennä nukkumaan sen jälkeen.
Elokuva kertoi hyvin rasittuneesta yksinhuoltajaäidistä ja tämän ongelmaisesta pojasta, jolla oli vilkas mielikuvitus. Poika löysi satukirjan, jota äiti sitten luki iltasaduksi, mikä oli paha virhe, koska siten satukirjassa oleva hirviö Babadook pääsi ulos ja alkoi riivata perhettä.
Australialainen kauhuelokuva ja siksi se poikkesi Hollywood-maneereista. Kaava ja loppuratkaisu olivat melko arvattavissa, mutta tehokeinot ja yksityiskohdat aivan erilaisia. Poika näytti aivan riivatulta ja pelotti minua suunnattomasti ja äiti taas näytti niin rasittuneelta että jatkuvasti pelkäsin, milloin räjähtää. Babadook-hirviö oli mielenkiintoinen ja hyvin tehty, se liikkui varjoissa, mikä teki siitä karmivan. Ja satukirjan kuvitus oli mahtava.

Arctic Outbreak
Katsoin tämän, koska se oli minua Netflixissä kummitellut jo pidemmän aikaa. Kuvauksessa sanottiin vain että opiskelijat löytävät mammutinraadon ja vapauttavat vahingossa esihistorialliset kauhut. En ole ennen katsonut sitä, koska pelkäsin sen kertovan jostain luolamiehestä ja ajattelin sen olevan... no, paska. Mutta heti kun pistin sen pyörimään ja istuin sängylläni ruokalautanen sylissä, mieleeni iski ajatus, että mitä jos tämä onkin ötökkäelokuva. Ja heti ensimmäisistä kuvista alkaen kävi ilmi, että se todellakin oli ötökkäkauhuleffa. Ruokahalu kyllä katosi heti sen siliän tien.
Löytyneestä mammutinraadosta tosiaan löytyi ja levisi loisia, jotka mönkivät ihmisten ja eläinten ihon alle, munivat sinne ja kun munat kuoriutuivat, toukat söivät ihmiset sisältä ulos. Tosi hyvä että oli lautasellinen spagettia ja jauhelihakastiketta syötävänä. Voin kertoa että jäi syömättä.
Hyvin tehty kauhuleffa. Ei sen erikoisempia erikoistehosteita, mutta kovin ällöttävä se vaan oli. Ja ahdistava! Tiiviistä tunnelmasta kovasti plussaa.

The Dyatlov Pass Incident
Tämän mainitsen lähinnä, koska sain vasta jonkin aikaa sitten tietää, että tämä olikin Renny Harlinin elokuva. Katsoin sen vain, koska se tuli viimeisenä Jyväskylän iltanani ennen Kokkolaan paluuta ja pakkasin yllättäin yöhön asti. Tämä elokuva tuli yöllä, loppui joskus vartin yli viisi ja katsoin sitä toisella silmällä.
Tämä oli taas yksi näitä uuden aikakauden kauhuleffoja, jossa henkilöt tekevät elokuvaa tapahtumista. Mä olen nähnyt muutaman turhan liikaa näitä jo pelkästään tänä vuonna. Tässä lauma amerikkalaisia dokumentin/elokuvantekijöitä lähti Venäjän vuoristoihin tutkimaan vuosia ja vuosia sitten tapahtunutta retkiryhmän outoa katoamista. He löysivät kaikkea outoa (mm. ihmisen kielen ja bunkkerin, jossa oli säteilyä ja jonka ovi lukittui ulkopuolelta...) ja sitten niitä alkoi kuolla matkan varrella. Venäläiset, bunkkerin omistajat löysivät amerikkalaiset ja tappoivat näitä, ja kolme heistä pääsi bunkkeriin piiloon, mutta totta kai heidät suljettiin sinne tarjoituksella.
Sitten SPOILER ALERT -alueelle. Loppujen lopuksi homma meni tosi sci-fiksi ja mukaan heitettiin teleportaatiota ja ilmeisesti myös aikamatkustusta, ja vaikka olinkin jopa positiivisestikin yllättynyt, että elokuva meni niinkin järjettömäksi, se jätettiin turhan auki että se olisi voinut toimia. Nyt se tuntui vain mukaan heitetyltä aspektilta vain, jotta genrelistan perään voidaan lisätä sana sci-fi.


DRAAMAA ja trilleriä:

Passion of the Christ
Leffa, jonka olen halunnut nähdä siitä asti, kun siitä meille mainittiin viitos- tai kuutosluokalla uskonnon tunnilla. Mutta näin sen vasta nyt, noin kymmenen vuotta myöhemmin. Mutta hitto että pidin. Mä pidän Mel Gibsonista kun se castää etnisiä ihmisiä, Apocalyptossakin oli oikeita intiaaneja näyttelemässä ja puhumassa oikeita alkuperäiskansojen kieliä englannin sijaan. Mä pidän myös Melin tavasta tehdä elokuvia. Passion of the Christ kertoi vain Jeesuksen viimeisistä kahdestatoista tunnista, miinus takaumia mm. viimeisestä ehtoollisesta ja Magdalan Marian kivityksestä. Ja kun leffassa kuvataan vain puolen vuorokauden tapahtumat, tapahtumilla voidaan todella mässäillä. Mä katson paljon kauhua ja tykkään katsoa kaikenlaista väkivaltamässäilyä. Silti kohtauksessa jossa Jeesusta ruoskitaan aukiolla, huomasin ajatusteni kääntyvän suuntaan "se on jo melkein kuollut, älkää nyt enää jatkako!!"
Erittäin onnistunut Kristuksen kärsimysnäytelmä, hyvä ja erittäin väkivaltainen draama kaikin puolin.

Nightcrawler
Sanotaan, että tämä on Jake Gyllenhaalin paras elokuva. En ihmettelisi yhtään. Elokuvan aihe oli kiinnostava, totta kai nyt mulle ainakin kun omaa alaa sivuaa. Gyllenhaal siis alkoi freelancerinä kuvata aamun ensimmäisiin uutisiin materiaalia rikoksista ja onnettomuuksista. Roolisuoritus oli ihan mieletön! Gyllenhaalin hahmo oli tosi epämiellyttävä ja creepy. Se puhui mukavia, ja oli tosi hyvä pitchaamaan itseään työnhaussa jne. mutta siitä oikein huokui sellainen paha fiilis.
Leffa oli ihan mieletön! Varmaan paras trilleri pitkään aikaan. Höhö SPOLER ALERT oli jännittävää seurata leffaa pahiksen näkökulmasta, ja Gyllenhaalin häiriintynyttä toimintaa, se oli ihan kikseissä, kun pääsi ensimmäisenä onnettomuuspaikalle ja vielä enemmän kikseissä kun pääsi ennen poliiseja ja kun sai todistaa kunnon murhia. FBI pääsi sen jäljille - se ei itse kyllä tappanut niitä ihmisiä, mutta oli pimittänyt tietoa tekijöistä saadakseen rikostarinaansa jatkoa - mutta se sai puhuttua itsensä ulos. FBI tiesi selkeästi, että siinä on jotain mätää, mutta niillä ei ollut todisteita :D Loppu oli tosi hyvä ja karu, ja mä toivoin koko leffan läpi, että Gyllenhaal pääsisi kuin koira veräjästä näiden epäilysten alta.

Monster: Aileen Wuornos
Muistin kuulleeni, että tässä Charlize Theron näyttelee jotakin ei-niin-viehättävän näköistä hahmoa ja summary herätti kiinnostukseni, kun löysin tämän Netflixistä. Tarina naisesta, joka lähes koko elämänsä oli ollut prostituoitu. Kerran sitten miehen autoon hypätessään mies raiskaa ja melkein tappaa tämän ja Aileen tappaa miehen itsepuolustuksena. Mutta siinä sitten naisen päässä jotain napsahtaa ja tämä alkaa tappaa miehiä, joiden kyytiin hyppää ja vie näiden rahat ja kustantaa sillä tarinan aikaisen tyttöystävänsä elämisen.
Todella ruma ja karu elokuva kaikenkaikkiaan ja hahmojen asenteet olivat surullisia. Kukaan hahmoista ei ärsyttänyt, vaan lähinnä surettivat, mikä oli kyllä miellyttävää. Hahmoista sai yllättävän syvällisen kuvan. Leffa loppui toki odotettavalla tavalla, mutta hyvin tehty loppu on hyvin tehty loppu, ennalta arvattava tai ei.

Rakkautta ennen keskiyötä
Oscar-ehdokas, ellei jopa voittaja joltakin vuodelta jota en muista. Mutta en kiinnostunut tästä, en ole Ethan Hawken fani ja elokuva näytti perusdraamalta ja siksi ihmettelinkin, kuinka se niin paljon arvostusta sai. Mutta alettuani katsomaan tätä sattumalta jokseenkin keskeltä elokuvaa, en pystynytkään enää vaihtamaan kanavaa, jumiuduin elokuvaan täysin.
Olin täysin lumoutunut, kun se loppui. Elokuvassa elettiin kerrankin rehellisesti hetkessä. Koko puolitoistatuntinen elokuva kertoi hyvin lyhyestä ajanjaksosta, vain päivästä. Läpi koko elokuvan - ruokapöydässä isossa porukassa, kahden keskisellä päähenkilöiden kävelyretkellä, hotellihuoneen riidan aikana - pelkäsin, että milloin keskustelu katkaistaan elokuville tyypilliseen tapaan, mutta niin ei käynyt. Elokuva veti eteenpäin nimenomaan hahmojen dialogilla. Se oli erittäin miellyttävää.
Päähenkilöiden välinen riita jokseenkin ahdisti, koska aina ahdistaa kun ihmiset ovat riidoissa tai tilanteissa joissa eivät haluaisi olla. Mutta lopullinen ratkaisu oli jokseenkin hellyttävä kaikessa realistisuudessaan.
Edit: etsiessäni kuvaa tästä elokuvasta, tajusin, että tämä on kolmas osa elokuvasarjasta. Aloin kunnioittaa elokuvaa enemmän ja enemmän, ja tajusin myös Ethan Hawken ryhtyvän oikein tapana erikoisiin ja pitkiin elokuvaprojekteihin. Tässä kyseisessä sarjassa, vaikka elokuvien välissä oli aina kymmenen vuotta kerrallaan, näyttelijät olivat aina samat. Ja Ethan oli myös Boyhood-elokuvassa, jota kuvattiin 12 vuoden ajan.

Tähtiin kirjoitettu virhe
En odottanut elokuvalta mitään, mutta halusin nähdä sen. Luulin tietäväni, mitä tapahtuu ja kuvittelin miespääosan olevan taas tyypillinen kusipää, johon tyttö ihastuu Alfauros-leiman vuoksi. Kuinka väärässä sitä ihminen voikaan olla.
Tarina kahden tukiryhmässä tavanneen syöpää sairastavan nuoren rakkaudesta.
Molemmat henkilöt olivat todella paljon miellyttävämpiä kuin olisin osannut odottaa. Hazel ei ollut ärsyttävä, vaikkei halunnut kertoa itsestääni tai jakaa elämäänsä, vaan se oli ymmärrettävää, ja selväksi tuli, ettei hän vain ihmisenä ollut kusipää, vaan etäisyys johtui syövästä. Tässä elokuvassa etäisyys on vain mielentila, ei asenne.
Nuorten rakkaus oli kaunista ja haikeaa, mutta ei haikeudestaan huolimatta vain tylsää katsottavaa. Usein minua häiritsee, että umpirakastuneeksi kuvattu pari harvoin vaikuttaa edes rakastuneelta tai oikeasti läheisiltä. Mutta tässä oli toisin, olin siitä onnellinen.
Tytön syöpään keskityttiin yllättävän paljon, ja toisin kuin olin ajatellut - vaikka toki tarinankulusta se olisi jo pitänyt päätelläkin - SPOILER ALERT kuolemansairaaksi päätyykin poika. Tosi koskettava loppu ja itkettävä of course ja pakko oli tykätä. Katsoin sen uudestaankin ihan parin päivän sisään. Kaikenlaisia draamojahan sitä on jo nähty, mutta tästä kyllä tykkäsin ja loppuratkaisuun asti kaikkeen olin tyytyväinen.

My life with Liberace
Sarjassamme "näin elokuvan loppupuoliskon ensiksi". En ollut kiinnostunut tästä 80-luvun show-pianistista, mutta satuin näkemään pätkän elokuvaa ja tajusin Matt Damonin esittävän toista pääosaa. Ja seuraavaksi tajusinkin elokuvan kertovan näiden kahden miehen välisestä suhteesta! En todellakaan ollut ollut millään tavalla tietoinen Liberacen elämästä. Joten katsoin ensin elokuvan puolesta välistä loppuun ja myöhemmin sitten näin sen kokonaisuudessaan.
Ihmettelin aluksi, että tämä ei kyllä vaikuta yhtään onnelliselta suhteelta, mutta sitten selvisi, että loppupuoliskoa katsoessani aloitin juuri siitä kohtaa, kun onnellinen osuus oli loppumaisillaan. Alussa suhde vaikutti onnelliselta ja herttaiselta, mutta sitten kaikki kääntyi nurin. Liberace vaati rakastajaansa Scottia muuttamaan ulkonäköään kauneusleikkauksilla, ja laihdutuslääkkeet ja huumeet sekoittivat miehen pään.
Melko perus draamaelokuva, mutta tykkäsin tästä hirveästi. Hyvä kokonaisuus, taidokasta näyttelemistä kaikilta miehiltä, paljon herttaisia kohtauksia. Loppupuolella Scottin ja Liberacen ollessa riidoissa, Scott hiljaa ja rauhallisesti kertoo käyvänsä pikaisesti erään rakkaansa hautajaisissa ja lentävänsä ensimmäisellä lennolla aamulla takaisin, mutta Liberacen ollessakin täysin hänen tukenaan ja tarjotessaan yksityiskonettaan, Scott alkaa itkeä muistaessaan, millaista se oli, kun he olivat ystävällisiä toisilleen. Pidin siitä kohtauksesta hirveästi.


KOMEDIAA:

Begin Again
Elokuva, jonka katsoin varmaan kolme kertaa kesän aikana ja kuuntelin soundtrackiä useamman kuukauden jatkuvalla soitolla. Tämä on draamakomedia, tässä oli hyvin vakaviakin kohtauksia ja muistaakseni itkinkin, mutta tässä oli myös kaikkea niin hauskaa, että luettakoon se tässä listassa komediaksi.
Heti elokuvan alkuun Keira Knightley soitti niin hyvän kappaleen, etten enää saanut silmiäni irti ruudusta. Harvoin musiikkielokuvissa on niin vangitsevaa musiikkia, kuin tämän elokuvan musiikki oli minulle. Lisäksi kohtaus oli todella hienosti tehty! Jälkeenpäin luin myös, että Keira laulaa itse, ja se oli minusta erittäin positiivista.
Tämä elokuva herätti kiinnostukseni jo sen tullessa elokuvateattereihin, mutta en päässyt sitä katsomaan. Tarinan alussa Mark Ruffalon hahmo saa potkut/lähtee kävelemään yhtiöstään (en muista kummin), ja tapaa sydämensä särkeneen nuoren lauluntekijän (Keira) ja ihastuu tämän lauluun ja haluaa levyttää naisen kappaleet. He eivät saa Ruffalon yhtiötä tekemään heidän kanssaan yhteistyötä ja päättävätkin äänittää kaiken itse - eri ulkotiloissa.
Innostuin aina vain enemmän, kun tajusin, että Adam Levine näyttelee Keiran entistä poikaystävää ja hän myös elokuvassa lauloi! Olen melko suuri Maroon 5:n fani :D
Kaikki musiikki, mitä elokuvassa soitettiin, oli minusta aivan mieletöntä. Varsinkin kappale Like a fool, jonka Keira ja tämän ystävä äänittivät puhelimen vastaajaan Adamin hahmolle. Elokuva oli myös hauska ja huvittava, tosi hyvää draamaa ja riitaa, realistista toimintaa ja ehjiä, kypsiä ihmisiä, jotka käsittelivät ongelmansa. Läpi koko elokuvan, minulla oli mielikuva kahdesta loppuratkaisusta, ja olin varma, että jommin kummin se loppuisi, mutta kumpikaan arvaamistani lopuista ei toteutunut, vaan loppu yllätti minut täysin ja todella positiivisesti! Tämän elokuvan loppu on yksi tyydyttävimmistä, joita olen koskaan nähnyt.

Pitch Perfect
Tämän elokuvan hienous avautui minulle vasta toisella katselukerralla. Ensimmäisellä kerralla en ajatellut sen olevan kovinkaan kummoinen ja päähenkilön asenne jäi rasittamaan, mutta myöhemmin päähenkilön asenne olikin aika badass ja elokuva todella hauska ja hyvin keksitty.
Elokuva kertoi yliopistojen välisistä acapella-laulukisoista ja valtataistelusta tyttöjen ryhmässä, joka elokuvassa pääosassa oli.
Anna Kendrick ei koskaan ole ollut mun suuri suosikkini, yleensä Annan roolit ovat olleet ärsyttäviä (esim. 50/50, Twilight), mutta tässä mä tosiaan lopulta aloin pitää hänen hahmostaan Becasta. Acapella-ryhmän johtaja Aubrey taas oli äärimmäisen raivostuttava totta kai xD Mutta hahmosta nimeltä Chloe pidin heti, ja hänellä oli kaikkein kaunein lauluäänikin.
Elokuvassa laulettiin välissä tosi hyviäkin biisejä ja Becan innostus musiikkityylien sekoitteluun ja eri biisien yhdistelyyn veti tarinan ja laulukisan kehitystä eteenpäin. Lempikohtaukseni ovat ehdottomasti ensimmäiset harjoitukset ennen viimeistä kisaa, kun he lauloivat Bruno Marsin Just The Way You Are -kappaletta sekä - ylläristi - se viimeinen kisa.
Myös näin elokuvaihmisenä pidin kohtauksesta, jossa Becaan ihastunut poika piti tälle "elokuvakoulutusta" eli näytti merkittäviä elokuvia, joissa oli hyvät soundtrackit.

Kairon purppuraruusu
En juuri muista tämän elokuvan tapahtumien kulusta mitään, mutta tämä on pakko mainita, koska tämän elokuvan katsominen oli hetki, jolloin tajusin, mikä Woody Allenissa on hienoa elokuvantekijänä.
Elokuva kertoi naisesta, jonka elämä ei lievästi sanottuna ollut kovin hohdokasta. Hän katosi mieluummin elokuvien maailmaan ja eli fantasioissaan. Hän kävi katsomassa lempielokuvansa elokuvateatterissa viisi kertaa, ja viidennellä kerralla elokuvan päähenkilö kääntyi katsomaan naista ja totesi jotain tyyliin "taidat todella pitää tästä elokuvasta, kun olet nähnyt tämän jo viisi kertaa", ja sitten mies hyppäsi valkokankaalta reaalimaailmaan naisen luo. Teatterielokuvan muut henkilöt jäivät vain jumiin sillä hetkellä meneillään olleeseen kohtaukseen ja jäivät päivittelemään miehen poistumista.
Tämä Woody Allenin elokuvissa on hienoa! Neljättä seinää rikotaan komedioissa ja piirretyissä yhtenään, mutta silti tuntuu, että vain Woody Allen on käsittänyt 'elokuvan' niin, että se ei tosiaankaan ole dokumentti, vaan siinä voi tehdä mitä vaan ja voi pitää vähän hauskaa. Realismista viis. (Elokuvassa Midnight in Paris mies käy öisillä kävelyillä Pariisissa ja hyppää autoon, joka vie hänet 20-luvulle juhliin. Koko leffan läpi mietin, onko mies humalassa vai hallusinoiko se, mutta ei, se vain matkusti spontaanisti ajassa :D)


SCI-FIÄ:

Interstellar
Vihdoin näin tämänkin, en ehtinyt katsomaan sitä elokuvateatterissa. Toivoin katsomatta silti, että se olisi voittanut Oscareita mahdollisimman monta, koska kaikki pätkät, mitä olin nähnyt, olivat upeita. En ole pitänyt Matthew McConaugheysta tai hänen roolisuorituksistaan ennen, mutta tässä kuitenkin se vaikutti toimivan.
Elokuva ei valitettavasti ollutkaan niin kaunis kuin oletin sen olevan. Mutta karuus tekikin siitä realistisemman, tietenkin. Lucy oli scifi-leffa josta pidin kauneuden ja "yliluonnollisuuden" takia, Interstellar taas oli parasta katsottavaa, koska se oli tieteellisesti tosi todenmukainen. Se, että aika kulkee eri tavalla eri paikoissa, on musta pelottava ajatus. Varsinkin, jos se kulkee paljon nopeammin. Yhdessä paikassa, jossa ryhmä kävi tutkimassa, aikaa kului tunnissa vuosia.
Mua ahdisti se, miten huonosti McConaugheyn hahmon tytär isänsä lähdön otti - totta kai se sen huonosti otti, mutta silti. Koskettavan kohtauksen siitä sai, kun tytär kolmekymppisenä lähetti isälleen ensimmäisen ja ainoan videoviestinsä.
Loppu meni kyllä tosi scifiksi. Mietin, että kuinka paljon siitä on vielä tieteellisesti oikein. Haluaisin kuulla jonkun tieteestä tietävän ihmisen mielipiteitä asiasta :)

Apinoiden planeetta (1968)

Tästä minulla ei ole mitään kovin mieltä ylentävää sanottavaa, oli vain pakko mainita, että näinpä tämänkin nyt vihdoin :D pidän Apinoiden planeetta -sarjan uusista elokuvista. "Synty" ja "Vallankumous" ovat olleet loistavia, ja kolmatta osaa odotellessa. Tämä vanha elokuva taas oli vain tosi huvittava ja symppis. Tosi eeppistä musaa oli kohtauksissa, joissa se tuntui tosi väärältä, musiikki sai katsojan odottamaan jotain suurta käännettä, vaikka miehet vain kävelivät aavikolla. Piste. Ja apinoiden asenteita oli jäätävää katsoa, se oli kuin modernin päivän uskonto vs. tiede -väittelyt. Tiettyyn asiaan uskovat apinat eivät suostuneet muuttamaan käsitystään vaikka evoluutio paiskattiin heidän naamaan. Järki meinasi lähteä kyllä xD Mutta tykkäsin elokuvasta, siksi se oli pakko mainita tähän listaan. Ja Charlton Heston on kova äijä! :D

perjantai 18. joulukuuta 2015

Thoughts and Titanic

Katsoin Titanicin taas. Se on ollut aikomuksena jo monta kuukautta. Suunnittelin katsovani sen, ja heti perään Inceptionin, että voisin ihan silkasta kiinnostuksesta tuijotella yli viisi tuntia putkeen Leonardo DiCapriota ja sen kehitystä.
Tai no, mun mielestä DiCaprio on jo aivan tajuttoman hyvä Titanicissa, vaikka se on ihan kersa siinä vielä, ja Inceptionista en edes voi alkaa puhua päätymättä äärimmäisen fanaattiseen mielentilaan. Siinä kun Cobb (DiCaprio) kertoo yhdelle ryhmänsä jäsenelle vaimonsa kohtalosta, ja se kun se huutaa siinä ikkunalla ja miten sen ääni särkyy... Oh God, miten helvetissä siitä ei annettu oscaria!

Titanicista kun nyt puhutaan, mä katsoin keskusteluohjelmaa Hyvät ja huonot uutiset. Siinä Tuomas Kyrö -muistaakseni hän - sanoi, että mitä järkeä maksaa siitä elokuvalipusta, kun tietää miten se leffa päättyy :DD
SPOILER ALERT,
se laiva ei ole uppoamaton. Onneksi olkoon, jos tätä lukee joku, joka ei vielä jostain jumalattomasta syystä ole Titanicia nähnyt tai edes tiedä sitä tarinaa. En nyt edes tarkoita, että se olisi pitänyt katsoa pitäen sitä yhtenä elokuvahistorian hienoimmista saavutuksista, aika monet mun tuntemista ihmisistä ovat sanoneet katsoneensa vain, koska klassikot on hyvä tuntea, tai koska ystävä ehdotti, tai joku pakotti...
What ever, mun mielestä se on kyllä edelleen ihan mielettömän hyvä elokuva. Kyllä mä maksaisin siitä lipusta, vaikka tiedän miten leffa loppuu :DD Sitä paitsi, eikö aika monista elokuvista nykyään voi jo päätellä, miten ne loppuvat? Ainut syy siihen, miksi en välttämättä maksaisi lipusta päästäkseni katsomaan Titanicin elokuvateatterissa on se, ettei siitä varmaan tulisi yhtään mitään. Titanic on yksi niistä elokuvista, jotka pitää katsoa yksin tai tosi pienessä, saman henkisessä porukassa. Mä muun muassa itken koko leffan läpi :DD Niin surullisissa kuin onnellisissakin kohdissa.

Parasta on, miten käsittämättömän ihania kaikki ne iloiset kohtaukset Titanicissa ovat. Se kun Jack voittaa pokeripelissä liput Titanicille, kolmannen luokan matkustajien bileet ykkösluokan illallisen jälkeen... Niillä on kyllä parhaat bileet siellä X3
Ja voi miten ihana kohtaus se on, kun Jack piirtää Rosesta sen kuvan noin leffan puolessa välissä.
En mä kyllä keksi, mistä ihmiset yleensä koko leffaa kritisoivat... En ole yhden yhtä arvostelua lukenut, koska frankly, mua ei kiinnosta, mitä muut ajattelee elokuvista, mua kiinnostaa vain mitä mä itse niistä ajattelen, ja ehkä se mitä ajattelee kaveri, jonka kanssa oon elokuvaa katsonut tai jolle oon jostakin leffasta maininnut. Mutta niin, mun mielestä siinä on tosi hyvät näyttelijät (naispääosassa Kate Winslet~) ja hahmot, ja se on hyvin keksitty tarina, ja se on hyvin tehtykin!
Kamala sitä loppua... Se loppuratkaisu on mun mielestä edelleen mielettömän hieno. Siitä mä annan käsikirjoittajille krediittiä, koska en oo - nyt muistaakseni ainakaan - koskaan törmännyt elokuvaan, joka loppuisi niin surullisesti ja niin onnellisesti yhtä aikaa. Jack kuolee, mutta se pistää Rosen lupaamaan, että vaikka mitä tapahtuisi, se ei saa luovuttaa, vaan sen pitää elää onnellinen elämä. Ja Rose pitää lupauksensa, elää yli satavuotiaaksi ja täyttä elämää...

Muistin taas pitkästä aikaa, miksi mä rakastan Titanicia niin paljon. Ihan mielettömän kaunis elokuva se on. Musta on edelleen karua, että se kestää jonkun kolme tuntia, ja siitä puolitoista on käytännössä vaan sitä laivan uppoamista.
Yksi asia, mistä vielä tykkään tosi paljon, on se asetelma mistä koko leffa lähtee liikkeelle. Siitä kun Titanic on ollut meren pohjassa jo 84 vuotta ja tutkijat löytää sen piirustuksen, jonka Jack piirsi Rosesta. Se näytetään telkkarista, jolloin tutkijat saa puhelun, jossa vanha nainen ilmoittaa olevansa piirroksen nainen. Nainen lennätetään tutkimuslaivalle pikimmiten ja se alkaa kertoa tarinaa.


Sitten päästäänkin tuohon otsikossa mainittuun "thoughts"-osioon.
Tässä pari päivää sitten satuin myös törmäämään Facebookissa ehkä ärsyttävimpään ihmiseen ikinä. En sattunut pistämään tyypin nimeä muistiin, koska mun päässä ei ole tilaa pälleille, mutta se vaan ihmetteli kovaan ääneen ja ylimieliseen sävyyn, että mitä hemmetin järkeä on katsoa sama elokuva kaksi kertaa.

Onko tähän väliin hyvä ilmoittaa, että mä näin elokuvan Kolme muskettisoturia (2011) neljätoista kertaa puolen vuoden sisään? Mä katson Sormusten herrat vuosittain, viimeisimmät pari vuotta aina joulukuussa. Mä olen nähnyt ensimmäisen Nälkäpelin jo ehkä seitsemän kertaa, vaikkei se ole ollut meillä kuin vähän yli vuoden. Piirretyistä ei kannata ehkä alkaa puhua.

Voi että sen jätkän asenne raivostutti mua ihan tosissaan :DD Vähän samaa luokkaa kuin ihmiset, jotka sanovat: "Siis ostaako joku vielä elokuvia?" Nykymaailmassa kaikki lataavat kaiken tai katsovat netistä ilmaiseksi. Tosi harvat edes käyvät leffassa...
Mutta niin, eihän niitä elokuvia tietenkään kannata ostaa, jos ei niitä meinaa katsoa kuin kerran. Ja mä en sitten pysty ymmärtämään tuota lausetta. Miksi katsoisi saman elokuvan kaksi kertaa..? Perusteluksi se jätkä sanoi, että kun senhän sitten muistaa, niin mitä järkeä siinä on. Ensinnäkin, pitää aika pirun tarkasti syynätä leffaa sitä katsoessa, että muistaisi kaiken siitä heti. Mä huomaan vielä tänäkin päivänä Sormusten herroista uusia asioita, vaikka oon katsonut niitä jatkuvalla syötöllä tammikuusta 2006. Ja mun isä nyt ei muista edes joidenkin tärkeiden hahmojen olemassaoloa (mm. Hobitin Radagast Ruskea oli sille ihan hepreaa vielä toissa päivänä) ennen kuin se on katsonut leffan vähintään kaksi kertaa. Ja se sitten totesi ääneen saman minkä mä oon huomannut myös tässä ajan kuluessa: vasta toisella kerralla leffa jää kunnolla mieleen.
Mitä vähemmän elokuvaa syynää katsellessaan, sitä helpommin yllättyy. Kauhuleffa The Cabin in the Woods on tehty yllättämään katsojat, jonkinsorttisessa "takakansitekstissä" sanotaan, että elokuva vetää maton katsojan jalkojen alta rytinällä. Mutta jos joka yksityiskohtaa jää arvioimaan ja arvostelemaan ja analysoimaan, ei jää mitään, mistä yllättyä. Ihmiset, hei.


Mun pitäisi ehkä nimetä tämä blogi uudestaan... Elokuvafanaatikon päiväkirja 8D

lauantai 10. lokakuuta 2015

"A scattered dream that's like a far-off memory..."

Now I'm gonna talk about GAMES.

Viime aikoina mä olen pelannut. Jotain kehittävääkö? Tuskin.
Mä en ikinä yleensä jaksa pelata. Siinä missä mun veli on pelannut läpi koko elämänsä, mä oon vaan katsonut vierestä ja ollut ärsyttävä. Mikä tahansa peli on kyseessä, jaksan korkeintaan noin tunnin ja kyllästyn. Jos pelaan pidempiä, juonellisia pelejä, mä taas luovutan heti kun homma menee hankalaksi. Yleensä on ihan ok jos kuolen kaksi kertaa ja sitten pääsen läpi, mutta jos kuolen useammin, turhaudun ja annan veljeni hoitaa loput.
Nyt mä jaksoin pelata yli viisikymmentä tuntia (50h) samaa peliä, ja jatkan vielä vaikka läpi pääsinkin. Se on ihme!

Ajattelin tehdä tällaisen My Top10 Games, kun tajusin, että mä en edes keksi enempää kuin kymmenen peliä 8DD Mä pelaan käsittämättömän vähän.
Sille on kai syykin. Suurimmassa osassa peleistä, lähes kaikissa, on kyse voittamisesta. Jonkinlaisesta kisaamisesta, jos ei vastustajaa niin tietokonetta vastaan. Ja mä vihaan kilpailua ja kisaamista tosi paljon. En harrasta mitään urheiluakaan koska vihaan sitä kilpailuhenkisyyttä, mikä musta ja kaikista muista nousee esiin.
Ja näissä juonipeleissä taas... No, sanottakoon, että mä en tykkää mistään, mitä en osaa :D Koulussakin matikka on ollut mulle syvän välinpitämättömyyden ja inhon kohde, koska se muuttui hankalaksi yläasteella. Harvoin kokeilen mitään uutta, jos se kuulostaa hankalalta. Tiedän myös, että tämä ei ole mikään kovin hyvä piirre ihmisessä, en tarvitse siitä muistutusta.

No, oli mulla lempipelejä vain kymmenen tai enemmän, mä teen silti tällaisen  kymmenen kärjen ^^


My Top10 Games


10. Korttipelit

Uno ja tavallisella korttipakalla pelattavat pelit. Muistan aika harvoja, mutta tykkään pelata niitä. Unon oon löytänyt uudestaan tänä vuonna kun on Emmin ja Sofian kanssa sitä tosi paljon pelattu.
Korttipakalla tykkään pelata esim Läpsyä, mutta sitä ei ole voitu kahden edellä mainitun kanssa oikeastaan pelata, koska parin kierroksen jälkeen mä muistan missä järkestyksessä kortit on, ja Emmi lyö pöytää niin kovaa ettei uskalla laittaa kättään väliin. Joten, me ei pelata läpsyä.

9. Tetris

Mun vanhassa puhelimessa on Tetris. Se ja joku matopeli on ainoat hyvät pelit mun puhelimessa, joten oon pelannut Tetristä aika paljon. En oo siinä kauhean hyvä, kaverit rikkoo aina tosi helposti mun ennätykset. Se, että en oo siinä kauhean hyvä näkyy myös arkipäivän Tetriksessä. En osaa sijoittaa tavaroita siten että ne veisivät mahdollisimman vähän tilaa. Ehei.

8. Deep Freeze

Miniclipin peli, jossa on pieni joulupukki joka ampuu halloween-otuksia jääpyssyllä. Se on hauska peli, ei oikeastaan ollenkaan vaikea ja lisäksi tosi nopea pelata. Se on sellainen peli, jollaisiin mä yleensä tuhlaan aikaani: pelkkää ajan vietettä, ei hermostumista tai taktikointia.

7. The Lord of the Rings: The Return of the King

Okei, en oo ihan varma kuuluuko tämä tälle listalle, itse en nimittäin kyseistä peliä ole koskaan pelannut, heheh.. Mutta! Mä oon jo vuosien ajan katsonut kun mun veli pelaa tätä. Meidän vanha PlayStation2 vietiin mummolaan jo aikoja sitten ja siellä kun me ollaan, veli usein kysyy multa että "mitäs pelataan?" ja yleensä se pelaa sitä mitä ehdotan. Siten me yleensä vietetään yhdessä aikaa siellä, siksi suostun katsomaan sen pelejä.
Mun veljellä on kolme Sormusten herra -peliä, Kaksi Tornia, Kuninkaan paluu ja joku kolmas joka ei ole Sormuksen ritarit. Kakkonen on tosi vaikea yhdessä kohtaa ja veli usein kyllästyy siihen eikä siksi halua sitä pelata, ja sitä randomia en ole koskaan katsonut vierestä. Mutta kolmas on kiva. Veli myös aina pelaa Legolaksella jos katson koska se totta kai tietää että se on mun lemppari ^^

6. Harry Potter

Nyt en tarkoita mitään hienoja PC-pelejä tai muutakaan, vaan Viisasten kiveä ja Salaisuuksien kammiota, kahta ensimmäistä HP-peliä, jotka on tehty PS1:lle. Niitä joissa on ilmeisesti maailman huonoimmat tai toisiksi huonoimmat grafiikat, niitä joissa ei ole juuri mitään haastetta.
Herran jestas, mä tykkään niistä niin paljon! Yleensä oon vaan katsonut kun veli on pelannut, mutta tänä kesänä löysin ensimmäistä kertaa todellista iloa pelaamisesta, ja päätin kokeilla osaisinko itse pelata ne alusta loppuun. Ja osasin! :DD
Mulle niissä on ihan tarpeeksi haastetta, en oo kokenut pelaaja. Oon itse asiassa varmaan kokemattomin pelaaja mitä on... Silti mä sain ne läpi. Iskä oli apuna vain shakkilautaa ylitettäessä. Mun mielestä niissä peleissä parasta on edelleen vaan niiden rakeiden kerääminen, huispausta kyllä vihaan xD sitä luutaa on hankala ohjata...

5. Sims

Sims on kyllä ihan oma lukunsa. Sehän on kuin Barbeilla leikkisi. Saa pukea pelihahmonsa, rakentaa sille kodin ja leikkiä normaalia elämää. Ja tosi usein koko homman idea on vain saada perhe ja talo valmiiksi, mutta mitä sitä siitä jatkamaan.
Tykkään Simsistä, saan sisustaa. Enhän mä sitäkään osaa kummemmin pelata, tai siis lähinnä en jaksa. Mun kaverit ovat pelanneet neljä sukupolvea samalla perheellä kun mä taas jaksan ehkä kolmena päivänä pelata samalla kunnes teen uuden. Ja teen aina samannäköisiä ihmisiä sinne, mulla on ehkä kolme tyyppiä joita kierrätän jatkuvasti :DD
Sims on ensimmäinen peli jota pelatessa oon jo penskana tajunnut sen, että ajankulkuun saattaa havahtua huomaten viiden tunnin kadonneen narniaan.

4. Stepmania ja ITG

Rakkautta ensisilmäyksellä. Kaverin luona bileissä tai synttäreillä, en muista enää, vuonna 2008 astuin ensimmäistä kertaa tanssimatolle, ja yhä tänäkin päivänä oon ylpeä siitä, että heti ensimmäisellä kolmella askeleella tajusin miten homma toimii.
Tanssipeli on ainut liikunnanmuoto, mihin oon koskaan kehittänyt minkäänlaisen suhteen. Mä tykkään kyllä esimerkiksi lentopallosta ja sulkapallosta, kotona tanssin toisinaan, mutta kun sain oman tanssimaton 2008 joululahjaksi, seuraavan puoli vuotta mä pelasin helposti vaikka viisi tuntia päivässä ja joka päivä. Tein myös parhaani ollakseni mahdollisimman ärsyttävä ja raportoin edistymisestäni ilmeisesti liian tiuhaan. Mutta mä olin tosi hyvä siinä. Kukaan ei halunnut - eikä halua vieläkään - pelata mun kanssa sen takia, mikä on kyllä ihan perseestä. Pohjalta mäkin aloitin.
Mä muistan vieläkin millaisen palopuheen pidin äidille kun pyysin tanssimattoa lahjaksi :DD mutta se olikin heti myönteinen vastaus. Kyllähän tanssipeli kehittää ainakin kuntoa, koordinaatiota ja reaktionopeutta.
Toki oon joidenkin mielestä kelvoton mainostamaan itseäni hyvänä tanssipelaajana, koska mulle on ihan sama pelaanko neljällä vai viidellä paneelilla, pelaanko Stepmaniaa vai ITG:tä, crossaanko vai enkö, ja käytänkö käsiä vai feikkaanko. Ja jos pelaan näppiksellä, pelaan näppäimillä zx,. nuolien sijaan. Mulle koko pelissä kyse on siitä että se on kivaa, en oo pyrkimässä mihinkään kisoihin x)

3. Amnesia - The Dark Descent

Kauhuleffojen ystävänä tykkään myös joistakin kauhupeleistä, mutta Amnesia on ainut joka mua on pelottanut, ja jäin siihen koukkuun jo kun ensimmäisellä kerralla pelasin.
Tykkään siitä, koska ei tarvitse sinänsä tehdä paljoa, eikä tarvitse tappaa mitään (ei sillä että se olisi ongelma vaan koska se ei ole pelottavaa tai edes jännää) vaan koko pelin pointti on vaan pysyä elossa ja järjissään.
Kamalinta  koko pelissä on kyllä se, että jos näkee jonkun mörön, sitä pitää juosta äkkiä karkuun, piiloon nurkkaan, ja sitten älä helvetissä katso sitä vaan käänny pois. Se on hankalaa! :DD Mä haluaisin katsoa mihin se menee! Mutta jos sitä katsoo niin hahmo sekoo. Ja se pelkää pimeää...

2. Alias

Hahaa, oon puhunut tästä jo aiemmin, joten en nyt ala taas jaaritella. Alias on vaan ehkä paras lautapeli mitä on.


Ja vihdoin... ja varoitan myös mahdollisista juonipaljastuksista, jos joku on yhtä tarkka kuin itse olen XD spoiler alert!

1. Kingdom Hearts

Kun peleistä puhutaan, oon löytänyt elämänrakkauteni. Sofialla on KH2, ja se sanoi mulle että siinä on tosi kiva juoni. Ajattelin että ok, voisin ehkä etsiä itselleni edes yhden pelin, johon mielelläni tuhlaisin enemmän kuin viisi tuntia aikaa elämästäni.
Menin Sofian luo että saisin tutoriaalin siitä pelistä, istuin ja makasin Sofian sängyllä pari-kolme tuntia ja opettelin pelaamaan. Mummolassa jatkoin sitä. Ja mummolassa vietetyn viikonlopun päätteeksi pakkasin konsolin mukaan että voisin pelata kotona.

Alkuun meinasi mennä hermo. Ensinnäkin ensimmäinen bossi oli järkyttävän iso ja paljon hankalampi kuin mitä olisi toivonut. Mutta en kuollut.
Mä en myöskään meinannut päästä Lohikäärmeiden maassa eteenpäin koska en tiennyt miten mokomat kentaurit tapetaan enkä tiennyt mitä tarkoittaa morale ja miten sitä voi estää loppumasta.

Mähän en ole pelannut ykköstä, aloitin suoraan kakkosesta : D Mattinen sanoi että oon ihan kusessa. No en kyllä, pääsin sen jo läpi ja ihan hyvin ymmärsin mistä oli kyse. Toki siitä juonesta olisi ehkä saanut enemmän irti jos tietäisi mitä aiemmin on tapahtunut. Mun tiedot rajoittuivat pelin alussa tulevaan koosteeseen jossa soi Utada Hikarun hyvä biisi Sanctuary, se on sen theme tietääkseni.

(Nyt selitän vähän tästä pelistä, mutta se on yllättävän vaikeaa suomeksi, koska oon tottunut puhumaan paikoista vain englanniksi, mitä teen nytkin aika paljon :DD)
Kingdom Hearts on siis yhdistelmä anime-hahmoja ja Disneytä. Siksi halusin pelata sitä, kaikki missä on Disneyn hahmoja kelpaa mulle. Pelin päähenkilö on Sora, sillä on kaksi (anime)kaveria Kairi ja Riku, ja sen sidekickit on Aku ja Hessu. Koko peli kulkee periaatteessa sen ympärillä, että Sora etsii kuningas Mikkiä ja parasta ystäväänsä Rikua, joka on kadonnut Pimeyden Valtakuntaan (Realm of Darkness), yrittää samalla löytää tietä kotiin selvittämällä, kuka on aiheuttanut sen pahuuden, joka on saanut kaikki maailmat Hollow Bastionista ja Port Royalista Olympokseen ja Halloweentowniin sekaisin ja kuhisemaan Heartlesseja ja Nobodyja (olentoja, joita pelissä on tarkoitus tappaa). Matkallaan Sora kohtaa paljon ystäviä, Disney-hahmoja, kuten myös Disney-pahiksia ja niitä jotka käskevät Nobody-olentoja, Organisaatio 13:n jäseniä.
Pelissä käydään useita yksittäisiä suuria taistoja, aina kentän lopussa ja joskus ihan milloin sattuun. Suuret taistelun käydään aina Disney-pahista, Organisaatio 13:n jäsentä tai, hmm, kookkaan puoleista Heartlessia vastaan.
En muistaakseni ole kuollut Heartlessia tai Disney-pahista vastaan taistellessa. Niissä taisteluissa ongelmaksi voi koitua vain se, että pitää ymmärtää mitä juuri sille pahikselle pitää tehdä. Hakata päätä, käyttää taikaa vai pomppia karkuun kunnes reaction command ilmestyy... Mun ongelmaksi ovat koituneet lähinnä kaksi Organisaatio 13:n jäsentä, Demyx ja Xigbar. Edes loppuvastus Xemnas, joka olikin lähinnä pitkä eikä niinkään vaikea taistelu, tuottanut mulle läheskään niin paljon päänvaivaa, hermoromahduksia ja harmaita hiuksia kuin nämä kaksi herraa.
Demyxiin mulla on ikuinen vihasuhde. Alussa ajattelin, että haluan pelata tämän pelin uudestaan heti kun olen päässyt sen läpi, mutta Demyxin jälkeen muutin mieleni. No, aloitin kuitenkin pelin alusta sittemmin, ja nyt oon ollut jumissa jo lähemmäs kaksi viikkoa, koska mulla on Demyx seuraavaksi edessä... Huoh... Jätti kyllä ikuiset arvet tämä herra. Mä pelasin sitä KOLME PÄIVÄÄ. Ja kolmantena päivänä pelasin sitä reilut kolme tuntia, noin neljäkymmentä kertaa (mä laskin), en päässyt siitä kirotusta aikatehtävästä ohi. Käskin veljeni pelaamaan, vaikkei se ollut koskaan pelannut mokomaa peliä. Se pääsi aikatehtävän ohi ja päästiin lähikontaktiin Demyxin kanssa. Ajattelin, että "Jes!!" kunnes tajusin, että niitä aikatehtäviä oli vielä kolme tai neljä siinä välissä. Kun kusit yhden, koko paska alusta. Siinä ei ollut enää mitään hauskaa. Velikin luovutti yli kymmenen yrityksen jälkeen. 20 minuuttia myöhemmin se tömisteli mun huoneeseen, ilmoitti pelaavansa sen nyt läpi. Kaksi kertaa yritti ja sai sen tapettua. Meillä oli molemmilla sydänkohtaus meneillään ja olisi tarvittu paperipussit hengittämiseen, ja mun kädet tärisi kun jatkoin pelaamista, vain huomatakseni, etten päässyt tallentamaan heti kun Demyx oli kuollut. Veli huusi mulle huoneestaan, että "Jos sä nyt kuolet, mä tapan sut!" :'D Vihdoin pääsin tallentamaan ja hengitin varmaan tunnin ennen kuin jatkoin.
Xigbarin kanssa mulla ei ihan näin pahasti mennyt hermo. Siihen meni vain kaksi päivää, ja sen sain itse pelattua, mistä olin aivan järkyttävän ylpeä.
Ah, aivan, mulla on myös mielenkiintoinen välttelysuhde Sephirothiin. Menin sinne kun en halunnut tapella Xigbaria vastaan. Se löi mua kaksi kertaa ja kuolin. En mennyt takaisin enää.

Näistä huolimatta, tämä on söpö peli. Mustavalkoinen, vanhanaikainen Disney-maailma Timeless River, Christmastownin lahjojenpakkausta, laulantaa Arielin kanssa merenpinnan alla, Nalle Puhin kirjan kadonneiden sivujen etsintää... Voi että, se oli muuten ihana paikka, siellä oli tosi helppoja hauskoja tehtäviä, ja Kallossa ne kaikki meni ihan paniikkiin ja juoksivat vain ympyrää x3
Ja ei ole ehkä mitään söpömpää kuin se, kun Sora vihdoin löysi Rikun, sen jälkeen kun Xigbar oli voitettu. Voi ei, se oli niin hyvin tehty ja keksitty, kovasti itkin kyllä silloin. Nopeasti mulle myös selvisi, että Riku on mun sidekickeistä paras. Olin tosi usein riippuvainen siitä että joko Aku tai Hessu pelastaisi mut, ja vähän liian usein ne ei tajunneet velvollisuuttaan ennen kuin kuolin. Riku taas pelasti mut aina kun olin vasta harkitsemassa itseni parantamista ^^

Peli loppui yllättäen. Mä olin vasta 54-levelinen, olin juuri löytänyt Rikun ja en kokenut vielä viettäneeni tarpeeksi aikaa Disney-maailmoissa. Sitten mun eteen pamahti ovi ja teksti jossa luki: "Tämän oven takana alkaa matkasi loppu." Mä olin ihan tosi järkyttynyt, enkä olisi halunnut mennä siitä ovesta. Luulin valehtelematta olevani puolessa välissä.
Kun se peli sitten viimein loppui, sen jälkeen kun olin taistellut pitkän taiston Xemnasia vastaan, ja videon animaatio muuttui huomattavasti paremmaksi (vaikka mulla ei mitään valittamista missään vaiheessa ollutkaan) ja Sora ja kumppanit pääsivät kotiin, mä vaan itkin hirveästi. Koko sen ajan kun lopputekstit pyörivät ja vielä sen jälkeenkin. Itsekseni vaan ihmettelin, miksi hemmetissä mä itken. Ehkä olin vaan kerta kaikkiaan järkyttynyt siitä kun se peli vaan loppui varoituksetta :DD

Mä pelaan tuota samaa tallennusta edelleen, vaikka läpi pääsinkin. Mä kehitän Sorasta 99-levelisen ja korotan Driven 9:ään, eli pyörin vaan kentissä ympyrää ja tapan niitä olentoja :)) Ja toinen peli on siis jumissa siinä Demyxissä, oon kerännyt henkistä vahvuutta tosiaan jo lähemmäs kaksi viikkoa.

Mä en voi sanoa muuta kuin että rakastan tätä peliä. Toivon vaan et joku noista kenelle oon mainostanut tästä tajuaa ostaa mulle ne joululahjaksi tai jotain, tai sitten ostan itse kun vaan saan jostain rahaa, mutta voisin haluta pelata ykkösenkin tosiaan :DD


Tässä peleistä tällä kertaa, Suomessa kello on yö, joten good night everybody!

tiistai 1. syyskuuta 2015

Something to be afraid of

Mä oon katsonut tosi monta kauhuelokuvaa elämäni aikana. 16-vuotiaana niistä, ja samalla muistakin elokuvista tuli mun ja mun isän yhteinen harrastus, ja siitä lähtien oon katsonut niitä paljon. Siitä lähtien mulla on myös ollut "lempigenre" kauhussa: zombit.
Miksi mä katson kauhuleffoja?
Siksi, että pelottaisi.

Kyllä, tämä on pelkopostaus.
Kerran mä mainitsit kavereiden tuparit ja pullon pyörityksen ja että multa oli kysytty, mitä mä pelkään. Kerroin mitä vastasin, mutten syytä sille pelolle, koska se merkintä olisi venynyt järkyttäviin mittoihin. Sitten kyseiseen merkintään kommentoitiin että pelkopostaus voisi olla jännä, joten nyt mä teen sen.

Tulee mieleen tänä vuonna ilmestynyt elokuva nimeltä After Earth. (Spoiler alert!) Siinä nämä alienit (ursat) haistoivat ihmiset pelon avulla, joten jos ihminen ei pelännyt, oli hän siten näkymätön niille. Koko elokuvan perimmäinen ajatus kiteytyykin jonkinlaiseen tunnunlauseeseen "Danger is real, fear is a choice". Avatakseni tätä, liitän tähän suoran sitaatin elokuvasta:

"Fear is not real. The only place that fear can exist is in our thoughts of the future. It is a product of our imagination, causing us to fear things that do not at present and may not ever exist. That is near insanity. Do not misunderstand me, danger is very real but fear is a choice."

Jo pelkästään tuon Will Smithin repliikin ansiosta se elokuva oli mun mielestä hyvä. Tuo on yksi hienoimmista ajatuksista mitä oon ainakin tänä vuonna kuullut. Filosofian lukijana olin of course ihan fiiliksissä siellä teatterissa.
Tottahan tuo on. Pelko kohdistuu aina tulevaan. Kauhuleffassakin sitä pelkää "mitä seuraavaksi tapahtuu". Kauhuleffojen kauneus piileekin siinä, että saa pelätä ilman vaaraa.

Mitä mä itse pelkään?
Mä muistan kun aikoinaan äiti sanoi mulle: "Sä et taida pelätä paljon mitään?" En muista, miksi tuohon johtopäätökseen tultiin. Koska mä miellän pelkääväni vähän kaikkea.
Mä pelkään ötököitä. Hämähäkkejä niin paljon, että mun piti katsoa Arachnophobia noin seitsemän metrin päässä televisiosta ja silti säikähdin kun lampusta hyppäsi hämähäkki. Mä en myöskään pysty tappamaan mitään muuta kuin itikoita ilman paksua lehteä kuten italian vogueta tai koko vessapaperirullaa. Mä en halua koskea niihin ollenkaan. Yleensä kyllä juoksen karkuun ja hälytän jonkun apuun. Tai jos se on hämähäkki, huudan jonkun paikalle, koska en voi päästää sitä näkyvistä, koska kun se kerran katoaa sitä ei ehkä enää löydä ja sitten mä joudun elämään sen faktan kanssa että mun huoneessa on jotakin, joka mahdollisesti voi tappaa mut.
Mutta mä pelkään myös vaarattomia ötököitä, kuten perhosia. No en kaikkia, mutta esim yökkösiä. Mä tiedän mistä tämä pelko, tai siis kaikki mun ötökkäkammot johtuvat: yliluonnollisista elokuvista, scifistä ja kauhusta. Muumiot, hello. Pillerinpyörittäjät jotka menee ihon alle, hyi v***u. Mä olen myös nähnyt elokuvan jossa perhonen menee jonkun ihon alle. Joten. Ei ötököitä.

Mulla on myös kasa järjettömiä pelkoja, jotka on lähtöisin kauhuleffoista. Final Destination -elokuvista johtuen mä en koskaan mene esimerkiksi solariumiin, akupunktioon, pedikyyriin tai silmien laserleikkaukseen. Mä myös pelkään kävellä yksin pimeässä, koska tuun tosi vainoharhaiseksi.
En aio koskaan mennä tutkimaan luolia, koska oon katsonut Descentin. Mä en aio mennä laitesukeltamaan avomerelle ilman henkilökohtaista ryhmää, oon katsonut elokuvan Open Water. Ja mä en ikipäivänä aio mennä sukeltamaan luolaan. Sanctum, anyone? Koko leffan ydinlause kuuluu "What could possibly go wrong with diving in caves?"
Kalatkin pelottaa mua, eikä Tappajahai ole ainut syy. Niin tyhmältä kuin kuulostaakin, mä näin kersana painajaista, missä oli mutanttikaloja. Ne ei olleet nopeita, mutta ne oli rumia ja niillä oli jalat joten niitä ei päässyt karkuun nousemalla vedestä. Siitä asti mulla on ollut ristiriitaisia tunteita kaloja kohtaan. Mä nimittäin rakastan akvarioita ja koralliriuttoja ja niiden kaloja, mutta en voisi enempää pelätä hain ja barracudan kaltaisia kaloja.

Mitään näistä en vastannut siinä pullonpyörityksessä mulle esitettyyn kysymykseen. "Mitä pelkäät?" Halusin antaa siihen jonkun vastauksen, joka ehkä kertoisi jotain musta ihmisenä. Vastasin, että mä pelkään kuolemaa.
Heti sain kuulla, että onpa tylsää. Jos oon täysin rehellinen, musta ei ole kauhean reilua sanoa jonkun pelkoja tylsäksi. Mulla ei ole mitään älyttömiä fobioita. Mut on lisäksi siunattu siten, että multa puuttuu pari yleisintä kammoa. Mulla ei ole mitään ongelmaa olla huomion keskipisteenä - kyllä, tiedän miltä tämä kuulostaa, mutta tarkoitan ettei se ahdista mua siten kuin joitakin mun kavereita, he eivät olisi halunneet edes pitää yo-juhlia koska eivät halunneet että heihin kohdistetaan huomiota. Mä en myöskään pelkää esiintyä, yhtään. Mulla on tosi tavalliset pelot, mutta en mä halua sen perusteella tulla tuomituksi tylsänä.
Mä pyysin että saisin selittää tätä mun vastausta. Sanoin: "Mulla menee tällä hetkellä mun elämässä niin hyvin, että v***ttaisi kuolla nyt."
Yksi kavereista sanoi "aww" tuolle mun vastaukselle. Pari muuta sanoivat, että "ei se enää siinä vaiheessa ketuta kun on kuollut" ja nauroivat päälle kuin olisivat olleet kovinkin vitsikkäitä. Mulla oli vastaus tuohonkin, mutta sitten koko keskustelu ajautui niin pahasti sivuraiteille että en kehdannut palata enää takaisin. Ja mua jäi ärsyttämään, etten saanut taaskaan selitettyä itseäni tarpeeksi, vaan joku kuvitteli taas olevansa mua fiksumpi.

Ensinnäkin. Se, ketuttaisiko se siinä vaiheessa kun on jo kuollut, riippuu täysin siitä uskooko kuoleman jälkeiseen elämään. Ja jos uskoo, mitä siitä ajattelee. Muistaako entisen elämänsä ja niin edelleen. "There is no death, only a change of worlds", sanoi kerran viisas mies.
Toiseksi. Mä en todellakaan usko kuolevani siten, että joku tulee ampumaan mua päähän kun mä nukun. Jos mä nyt kuolisin, se luultavasti tapahtuisi sietämättömän hitaasti, niin että ehtisin tuntien ja tuntien kuluessa tajuamaan kuolevani varmasti ja myös ajattelemaan kaikkia niitä asioita jotka ovat menneet pieleen ja kaikkia niitä asioita, joita en sitten koskaan päässyt tekemään.

Ei kuolemaa kannattaisi pelätä. Ajatuksenmuutos vaan ei ole kauhean helppoa. Lisäksi kuolemanpelkoon liittyy varmaan lähes aina elämän päättymisen inhottavan ajatuksen lisäksi tuntemattoman ja ehkä kivun pelko. Ei pimeää pelkäävä ihminenkään yleensä pelkää itse valon puutetta vaan sitä, mitä siellä pimeässä saattaisi olla.
Jos Will Smithin hahmo After Earthissa on oikeassa, jos pelko on vain valinta, niin se on kyllä one hell of a choice, koska mä en vai pääse peloistani eroon. Ei mulla toisaalta ole mitään halua kohdatakaan niitä. Olkoot siellä päässä, mun pelkoni eivät onneksi rajoita mun elämää kuin vasta sitten kun haluan aloittaa extreme-matkailun ja -harrastukset :))