Mä näin kesällä 2015 ihan hirvittävän määrän leffoja,
koska kaverit eivät olleet tavattavissa, ja koska netflix, ja mulla oli kahden
kuukauden ajan maksukanavakortti käytössä ja parina iltana saattoi tulla
putkeen jopa viisi sellaista leffaa, jotka halusin katsoa.
Mä katsoin kesän aikana yhteensä 58 itselleni uutta
elokuvaa (tähän vielä lisäksi kaikki, jotka jo olin nähnyt, ja jotka katsoin
monesti). Ja nyt kerron tässä muutamista parhaimmista tai sellaisista, jotka
jäivät jollain tavalla mieleen. Ja siis nimenomaan niistä, jotka näin muualla
kuin elokuvateatterissa, koska niistä kuulette lähitulevaisuudessa.
KAUHUA:
The Babadook
Nyt on arvostus paikallaan. Näin tämän joskus myöhään
yöllä, koska jostain syystä kaikki kauhuleffat ja trillerit tulivat yöllä kello
yhden ja kuuden välillä. Tämän taisin katsoa kolmesta puoli viiteen enkä
meinannut haluta mennä nukkumaan sen jälkeen.
Elokuva kertoi hyvin rasittuneesta yksinhuoltajaäidistä
ja tämän ongelmaisesta pojasta, jolla oli vilkas mielikuvitus. Poika löysi
satukirjan, jota äiti sitten luki iltasaduksi, mikä oli paha virhe, koska siten
satukirjassa oleva hirviö Babadook pääsi ulos ja alkoi riivata perhettä.
Australialainen kauhuelokuva ja siksi se poikkesi
Hollywood-maneereista. Kaava ja loppuratkaisu olivat melko arvattavissa, mutta
tehokeinot ja yksityiskohdat aivan erilaisia. Poika näytti aivan riivatulta ja
pelotti minua suunnattomasti ja äiti taas näytti niin rasittuneelta että
jatkuvasti pelkäsin, milloin räjähtää. Babadook-hirviö oli mielenkiintoinen ja
hyvin tehty, se liikkui varjoissa, mikä teki siitä karmivan. Ja satukirjan
kuvitus oli mahtava.
Arctic Outbreak
Katsoin tämän, koska se oli minua Netflixissä kummitellut
jo pidemmän aikaa. Kuvauksessa sanottiin vain että opiskelijat löytävät
mammutinraadon ja vapauttavat vahingossa esihistorialliset kauhut. En ole ennen
katsonut sitä, koska pelkäsin sen kertovan jostain luolamiehestä ja ajattelin
sen olevan... no, paska. Mutta heti kun pistin sen pyörimään ja istuin
sängylläni ruokalautanen sylissä, mieleeni iski ajatus, että mitä jos tämä
onkin ötökkäelokuva. Ja heti ensimmäisistä kuvista alkaen kävi ilmi, että se todellakin
oli ötökkäkauhuleffa. Ruokahalu kyllä katosi heti sen siliän tien.
Löytyneestä mammutinraadosta tosiaan löytyi ja levisi
loisia, jotka mönkivät ihmisten ja eläinten ihon alle, munivat sinne ja kun
munat kuoriutuivat, toukat söivät ihmiset sisältä ulos. Tosi hyvä että oli
lautasellinen spagettia ja jauhelihakastiketta syötävänä. Voin kertoa että jäi
syömättä.
Hyvin tehty kauhuleffa. Ei sen erikoisempia
erikoistehosteita, mutta kovin ällöttävä se vaan oli. Ja ahdistava! Tiiviistä
tunnelmasta kovasti plussaa.
The Dyatlov Pass Incident
Tämän mainitsen lähinnä, koska sain vasta jonkin aikaa
sitten tietää, että tämä olikin Renny Harlinin elokuva. Katsoin sen vain, koska
se tuli viimeisenä Jyväskylän iltanani ennen Kokkolaan paluuta ja pakkasin
yllättäin yöhön asti. Tämä elokuva tuli yöllä, loppui joskus vartin yli viisi
ja katsoin sitä toisella silmällä.
Tämä oli taas yksi näitä uuden aikakauden kauhuleffoja,
jossa henkilöt tekevät elokuvaa tapahtumista. Mä olen nähnyt muutaman turhan
liikaa näitä jo pelkästään tänä vuonna. Tässä lauma amerikkalaisia
dokumentin/elokuvantekijöitä lähti Venäjän vuoristoihin tutkimaan vuosia ja
vuosia sitten tapahtunutta retkiryhmän outoa katoamista. He löysivät kaikkea
outoa (mm. ihmisen kielen ja bunkkerin, jossa oli säteilyä ja jonka ovi
lukittui ulkopuolelta...) ja sitten niitä alkoi kuolla matkan varrella.
Venäläiset, bunkkerin omistajat löysivät amerikkalaiset ja tappoivat näitä, ja
kolme heistä pääsi bunkkeriin piiloon, mutta totta kai heidät suljettiin sinne
tarjoituksella.
Sitten SPOILER ALERT -alueelle. Loppujen lopuksi homma
meni tosi sci-fiksi ja mukaan heitettiin teleportaatiota ja ilmeisesti myös
aikamatkustusta, ja vaikka olinkin jopa positiivisestikin yllättynyt, että
elokuva meni niinkin järjettömäksi, se jätettiin turhan auki että se olisi
voinut toimia. Nyt se tuntui vain mukaan heitetyltä aspektilta vain, jotta
genrelistan perään voidaan lisätä sana sci-fi.
DRAAMAA
ja trilleriä:
Passion
of the Christ
Leffa, jonka olen halunnut nähdä siitä asti, kun siitä
meille mainittiin viitos- tai kuutosluokalla uskonnon tunnilla. Mutta näin sen
vasta nyt, noin kymmenen vuotta myöhemmin. Mutta hitto että pidin. Mä pidän Mel
Gibsonista kun se castää etnisiä ihmisiä, Apocalyptossakin oli oikeita
intiaaneja näyttelemässä ja puhumassa oikeita alkuperäiskansojen kieliä
englannin sijaan. Mä pidän myös Melin tavasta tehdä elokuvia. Passion of the
Christ kertoi vain Jeesuksen viimeisistä kahdestatoista tunnista, miinus
takaumia mm. viimeisestä ehtoollisesta ja Magdalan Marian kivityksestä. Ja kun
leffassa kuvataan vain puolen vuorokauden tapahtumat, tapahtumilla voidaan
todella mässäillä. Mä katson paljon kauhua ja tykkään katsoa kaikenlaista
väkivaltamässäilyä. Silti kohtauksessa jossa Jeesusta ruoskitaan aukiolla,
huomasin ajatusteni kääntyvän suuntaan "se on jo melkein kuollut, älkää
nyt enää jatkako!!"
Erittäin onnistunut Kristuksen kärsimysnäytelmä, hyvä ja
erittäin väkivaltainen draama kaikin puolin.
Nightcrawler
Sanotaan, että tämä on Jake Gyllenhaalin paras elokuva. En
ihmettelisi yhtään. Elokuvan aihe oli kiinnostava, totta kai nyt mulle ainakin
kun omaa alaa sivuaa. Gyllenhaal siis alkoi freelancerinä kuvata aamun
ensimmäisiin uutisiin materiaalia rikoksista ja onnettomuuksista. Roolisuoritus
oli ihan mieletön! Gyllenhaalin hahmo oli tosi epämiellyttävä ja creepy. Se
puhui mukavia, ja oli tosi hyvä pitchaamaan itseään työnhaussa jne. mutta siitä
oikein huokui sellainen paha fiilis.
Leffa oli ihan mieletön! Varmaan paras trilleri pitkään
aikaan. Höhö SPOLER ALERT oli jännittävää seurata leffaa pahiksen näkökulmasta,
ja Gyllenhaalin häiriintynyttä toimintaa, se oli ihan kikseissä, kun pääsi
ensimmäisenä onnettomuuspaikalle ja vielä enemmän kikseissä kun pääsi ennen
poliiseja ja kun sai todistaa kunnon murhia. FBI pääsi sen jäljille - se ei
itse kyllä tappanut niitä ihmisiä, mutta oli pimittänyt tietoa tekijöistä
saadakseen rikostarinaansa jatkoa - mutta se sai puhuttua itsensä ulos. FBI
tiesi selkeästi, että siinä on jotain mätää, mutta niillä ei ollut todisteita
:D Loppu oli tosi hyvä ja karu, ja mä toivoin koko leffan läpi, että Gyllenhaal
pääsisi kuin koira veräjästä näiden epäilysten alta.
Monster: Aileen Wuornos
Muistin kuulleeni, että tässä Charlize Theron näyttelee
jotakin ei-niin-viehättävän näköistä hahmoa ja summary herätti kiinnostukseni,
kun löysin tämän Netflixistä. Tarina naisesta, joka lähes koko elämänsä oli
ollut prostituoitu. Kerran sitten miehen autoon hypätessään mies raiskaa ja
melkein tappaa tämän ja Aileen tappaa miehen itsepuolustuksena. Mutta siinä
sitten naisen päässä jotain napsahtaa ja tämä alkaa tappaa miehiä, joiden
kyytiin hyppää ja vie näiden rahat ja kustantaa sillä tarinan aikaisen
tyttöystävänsä elämisen.
Todella ruma ja karu elokuva kaikenkaikkiaan ja hahmojen
asenteet olivat surullisia. Kukaan hahmoista ei ärsyttänyt, vaan lähinnä
surettivat, mikä oli kyllä miellyttävää. Hahmoista sai yllättävän syvällisen
kuvan. Leffa loppui toki odotettavalla tavalla, mutta hyvin tehty loppu on
hyvin tehty loppu, ennalta arvattava tai ei.
Rakkautta ennen keskiyötä
Oscar-ehdokas, ellei jopa voittaja joltakin vuodelta jota
en muista. Mutta en kiinnostunut tästä, en ole Ethan Hawken fani ja elokuva
näytti perusdraamalta ja siksi ihmettelinkin, kuinka se niin paljon arvostusta
sai. Mutta alettuani katsomaan tätä sattumalta jokseenkin keskeltä elokuvaa, en
pystynytkään enää vaihtamaan kanavaa, jumiuduin elokuvaan täysin.
Olin täysin lumoutunut, kun se loppui. Elokuvassa elettiin
kerrankin rehellisesti hetkessä. Koko puolitoistatuntinen elokuva kertoi hyvin
lyhyestä ajanjaksosta, vain päivästä. Läpi koko elokuvan - ruokapöydässä isossa
porukassa, kahden keskisellä päähenkilöiden kävelyretkellä, hotellihuoneen
riidan aikana - pelkäsin, että milloin keskustelu katkaistaan elokuville
tyypilliseen tapaan, mutta niin ei käynyt. Elokuva veti eteenpäin nimenomaan
hahmojen dialogilla. Se oli erittäin miellyttävää.
Päähenkilöiden välinen riita jokseenkin ahdisti, koska
aina ahdistaa kun ihmiset ovat riidoissa tai tilanteissa joissa eivät haluaisi
olla. Mutta lopullinen ratkaisu oli jokseenkin hellyttävä kaikessa
realistisuudessaan.
Edit: etsiessäni kuvaa tästä elokuvasta, tajusin, että
tämä on kolmas osa elokuvasarjasta. Aloin kunnioittaa elokuvaa enemmän ja
enemmän, ja tajusin myös Ethan Hawken ryhtyvän oikein tapana erikoisiin ja
pitkiin elokuvaprojekteihin. Tässä kyseisessä sarjassa, vaikka elokuvien
välissä oli aina kymmenen vuotta kerrallaan, näyttelijät olivat aina samat. Ja
Ethan oli myös Boyhood-elokuvassa, jota kuvattiin 12 vuoden ajan.
Tähtiin kirjoitettu virhe
En odottanut elokuvalta mitään, mutta halusin nähdä sen.
Luulin tietäväni, mitä tapahtuu ja kuvittelin miespääosan olevan taas
tyypillinen kusipää, johon tyttö ihastuu Alfauros-leiman vuoksi. Kuinka
väärässä sitä ihminen voikaan olla.
Tarina kahden tukiryhmässä tavanneen syöpää sairastavan
nuoren rakkaudesta.
Molemmat henkilöt olivat todella paljon miellyttävämpiä
kuin olisin osannut odottaa. Hazel ei ollut ärsyttävä, vaikkei halunnut kertoa
itsestääni tai jakaa elämäänsä, vaan se oli ymmärrettävää, ja selväksi tuli,
ettei hän vain ihmisenä ollut kusipää, vaan etäisyys johtui syövästä. Tässä
elokuvassa etäisyys on vain mielentila, ei asenne.
Nuorten rakkaus oli kaunista ja haikeaa, mutta ei
haikeudestaan huolimatta vain tylsää katsottavaa. Usein minua häiritsee, että
umpirakastuneeksi kuvattu pari harvoin vaikuttaa edes rakastuneelta tai
oikeasti läheisiltä. Mutta tässä oli toisin, olin siitä onnellinen.
Tytön syöpään keskityttiin yllättävän paljon, ja toisin
kuin olin ajatellut - vaikka toki tarinankulusta se olisi jo pitänyt
päätelläkin - SPOILER ALERT kuolemansairaaksi päätyykin poika. Tosi koskettava
loppu ja itkettävä of course ja pakko oli tykätä. Katsoin sen uudestaankin ihan
parin päivän sisään. Kaikenlaisia draamojahan sitä on jo nähty, mutta tästä
kyllä tykkäsin ja loppuratkaisuun asti kaikkeen olin tyytyväinen.
My life with Liberace
Sarjassamme "näin elokuvan loppupuoliskon
ensiksi". En ollut kiinnostunut tästä 80-luvun show-pianistista, mutta
satuin näkemään pätkän elokuvaa ja tajusin Matt Damonin esittävän toista
pääosaa. Ja seuraavaksi tajusinkin elokuvan kertovan näiden kahden miehen
välisestä suhteesta! En todellakaan ollut ollut millään tavalla tietoinen Liberacen
elämästä. Joten katsoin ensin elokuvan puolesta välistä loppuun ja myöhemmin
sitten näin sen kokonaisuudessaan.
Ihmettelin aluksi, että tämä ei kyllä vaikuta yhtään
onnelliselta suhteelta, mutta sitten selvisi, että loppupuoliskoa katsoessani
aloitin juuri siitä kohtaa, kun onnellinen osuus oli loppumaisillaan. Alussa
suhde vaikutti onnelliselta ja herttaiselta, mutta sitten kaikki kääntyi nurin.
Liberace vaati rakastajaansa Scottia muuttamaan ulkonäköään
kauneusleikkauksilla, ja laihdutuslääkkeet ja huumeet sekoittivat miehen pään.
Melko perus draamaelokuva, mutta tykkäsin tästä
hirveästi. Hyvä kokonaisuus, taidokasta näyttelemistä kaikilta miehiltä, paljon
herttaisia kohtauksia. Loppupuolella Scottin ja Liberacen ollessa riidoissa,
Scott hiljaa ja rauhallisesti kertoo käyvänsä pikaisesti erään rakkaansa
hautajaisissa ja lentävänsä ensimmäisellä lennolla aamulla takaisin, mutta
Liberacen ollessakin täysin hänen tukenaan ja tarjotessaan yksityiskonettaan,
Scott alkaa itkeä muistaessaan, millaista se oli, kun he olivat ystävällisiä
toisilleen. Pidin siitä kohtauksesta hirveästi.
KOMEDIAA:
Begin Again
Elokuva, jonka katsoin varmaan kolme kertaa kesän aikana
ja kuuntelin soundtrackiä useamman kuukauden jatkuvalla soitolla. Tämä on
draamakomedia, tässä oli hyvin vakaviakin kohtauksia ja muistaakseni itkinkin,
mutta tässä oli myös kaikkea niin hauskaa, että luettakoon se tässä listassa
komediaksi.
Heti elokuvan alkuun Keira Knightley soitti niin hyvän
kappaleen, etten enää saanut silmiäni irti ruudusta. Harvoin musiikkielokuvissa
on niin vangitsevaa musiikkia, kuin tämän elokuvan musiikki oli minulle.
Lisäksi kohtaus oli todella hienosti tehty! Jälkeenpäin luin myös, että Keira
laulaa itse, ja se oli minusta erittäin positiivista.
Tämä elokuva herätti kiinnostukseni jo sen tullessa
elokuvateattereihin, mutta en päässyt sitä katsomaan. Tarinan alussa Mark
Ruffalon hahmo saa potkut/lähtee kävelemään yhtiöstään (en muista kummin), ja
tapaa sydämensä särkeneen nuoren lauluntekijän (Keira) ja ihastuu tämän lauluun
ja haluaa levyttää naisen kappaleet. He eivät saa Ruffalon yhtiötä tekemään
heidän kanssaan yhteistyötä ja päättävätkin äänittää kaiken itse - eri
ulkotiloissa.
Innostuin aina vain enemmän, kun tajusin, että Adam
Levine näyttelee Keiran entistä poikaystävää ja hän myös elokuvassa lauloi!
Olen melko suuri Maroon 5:n fani :D
Kaikki musiikki, mitä elokuvassa soitettiin, oli minusta
aivan mieletöntä. Varsinkin kappale Like a fool, jonka Keira ja tämän ystävä
äänittivät puhelimen vastaajaan Adamin hahmolle. Elokuva oli myös hauska ja
huvittava, tosi hyvää draamaa ja riitaa, realistista toimintaa ja ehjiä, kypsiä
ihmisiä, jotka käsittelivät ongelmansa. Läpi koko elokuvan, minulla oli
mielikuva kahdesta loppuratkaisusta, ja olin varma, että jommin kummin se
loppuisi, mutta kumpikaan arvaamistani lopuista ei toteutunut, vaan loppu
yllätti minut täysin ja todella positiivisesti! Tämän elokuvan loppu on yksi tyydyttävimmistä,
joita olen koskaan nähnyt.
Pitch Perfect
Tämän elokuvan hienous avautui minulle vasta toisella
katselukerralla. Ensimmäisellä kerralla en ajatellut sen olevan kovinkaan
kummoinen ja päähenkilön asenne jäi rasittamaan, mutta myöhemmin päähenkilön
asenne olikin aika badass ja elokuva todella hauska ja hyvin keksitty.
Elokuva kertoi yliopistojen välisistä
acapella-laulukisoista ja valtataistelusta tyttöjen ryhmässä, joka elokuvassa
pääosassa oli.
Anna Kendrick ei koskaan ole ollut mun suuri suosikkini,
yleensä Annan roolit ovat olleet ärsyttäviä (esim. 50/50, Twilight), mutta
tässä mä tosiaan lopulta aloin pitää hänen hahmostaan Becasta. Acapella-ryhmän
johtaja Aubrey taas oli äärimmäisen raivostuttava totta kai xD Mutta hahmosta
nimeltä Chloe pidin heti, ja hänellä oli kaikkein kaunein lauluäänikin.
Elokuvassa laulettiin välissä tosi hyviäkin biisejä ja
Becan innostus musiikkityylien sekoitteluun ja eri biisien yhdistelyyn veti
tarinan ja laulukisan kehitystä eteenpäin. Lempikohtaukseni ovat ehdottomasti
ensimmäiset harjoitukset ennen viimeistä kisaa, kun he lauloivat Bruno Marsin
Just The Way You Are -kappaletta sekä - ylläristi - se viimeinen kisa.
Myös näin elokuvaihmisenä pidin kohtauksesta, jossa
Becaan ihastunut poika piti tälle "elokuvakoulutusta" eli näytti
merkittäviä elokuvia, joissa oli hyvät soundtrackit.
Kairon purppuraruusu
En juuri muista tämän elokuvan tapahtumien kulusta
mitään, mutta tämä on pakko mainita, koska tämän elokuvan katsominen oli hetki,
jolloin tajusin, mikä Woody Allenissa on hienoa elokuvantekijänä.
Elokuva kertoi naisesta, jonka elämä ei lievästi
sanottuna ollut kovin hohdokasta. Hän katosi mieluummin elokuvien maailmaan ja
eli fantasioissaan. Hän kävi katsomassa lempielokuvansa elokuvateatterissa
viisi kertaa, ja viidennellä kerralla elokuvan päähenkilö kääntyi katsomaan
naista ja totesi jotain tyyliin "taidat todella pitää tästä elokuvasta,
kun olet nähnyt tämän jo viisi kertaa", ja sitten mies hyppäsi
valkokankaalta reaalimaailmaan naisen luo. Teatterielokuvan muut henkilöt
jäivät vain jumiin sillä hetkellä meneillään olleeseen kohtaukseen ja jäivät
päivittelemään miehen poistumista.
Tämä Woody Allenin elokuvissa on hienoa! Neljättä seinää
rikotaan komedioissa ja piirretyissä yhtenään, mutta silti tuntuu, että vain
Woody Allen on käsittänyt 'elokuvan' niin, että se ei tosiaankaan ole
dokumentti, vaan siinä voi tehdä mitä vaan ja voi pitää vähän hauskaa.
Realismista viis. (Elokuvassa Midnight in Paris mies käy öisillä kävelyillä
Pariisissa ja hyppää autoon, joka vie hänet 20-luvulle juhliin. Koko leffan
läpi mietin, onko mies humalassa vai hallusinoiko se, mutta ei, se vain
matkusti spontaanisti ajassa :D)
SCI-FIÄ:
Interstellar
Vihdoin näin tämänkin, en ehtinyt katsomaan sitä
elokuvateatterissa. Toivoin katsomatta silti, että se olisi voittanut Oscareita
mahdollisimman monta, koska kaikki pätkät, mitä olin nähnyt, olivat upeita. En
ole pitänyt Matthew McConaugheysta tai hänen roolisuorituksistaan ennen, mutta
tässä kuitenkin se vaikutti toimivan.
Elokuva ei valitettavasti ollutkaan niin kaunis kuin
oletin sen olevan. Mutta karuus tekikin siitä realistisemman, tietenkin. Lucy
oli scifi-leffa josta pidin kauneuden ja "yliluonnollisuuden" takia,
Interstellar taas oli parasta katsottavaa, koska se oli tieteellisesti tosi
todenmukainen. Se, että aika kulkee eri tavalla eri paikoissa, on musta
pelottava ajatus. Varsinkin, jos se kulkee paljon nopeammin. Yhdessä paikassa,
jossa ryhmä kävi tutkimassa, aikaa kului tunnissa vuosia.
Mua ahdisti se, miten huonosti McConaugheyn hahmon tytär
isänsä lähdön otti - totta kai se sen huonosti otti, mutta silti. Koskettavan
kohtauksen siitä sai, kun tytär kolmekymppisenä lähetti isälleen ensimmäisen ja
ainoan videoviestinsä.
Loppu meni kyllä tosi scifiksi. Mietin, että kuinka
paljon siitä on vielä tieteellisesti oikein. Haluaisin kuulla jonkun tieteestä
tietävän ihmisen mielipiteitä asiasta :)
Apinoiden planeetta (1968)
Tästä minulla ei ole mitään kovin mieltä ylentävää sanottavaa,
oli vain pakko mainita, että näinpä tämänkin nyt vihdoin :D pidän Apinoiden
planeetta -sarjan uusista elokuvista. "Synty" ja
"Vallankumous" ovat olleet loistavia, ja kolmatta osaa odotellessa.
Tämä vanha elokuva taas oli vain tosi huvittava ja symppis. Tosi eeppistä musaa
oli kohtauksissa, joissa se tuntui tosi väärältä, musiikki sai katsojan
odottamaan jotain suurta käännettä, vaikka miehet vain kävelivät aavikolla.
Piste. Ja apinoiden asenteita oli jäätävää katsoa, se oli kuin modernin päivän
uskonto vs. tiede -väittelyt. Tiettyyn asiaan uskovat apinat eivät suostuneet
muuttamaan käsitystään vaikka evoluutio paiskattiin heidän naamaan. Järki
meinasi lähteä kyllä xD Mutta tykkäsin elokuvasta, siksi se oli pakko mainita
tähän listaan. Ja Charlton Heston on kova äijä! :D