We are infinite

Ajattelin käyttää aikaa puhumalla mun toisesta lempinäyttelijästä Logan Lermanista ja elokuvasta The Perks of Being a Wallflower.

Mulla ja Loganilla on verrattain tosi lyhyt yhteinen historia. Toisin kuin Orlando Bloomiin, joka on ollut mun lempinäyttelijä siitä asti kun hänet reilusti yli kahdeksan vuotta sitten löysin ja parissa viikossa häneen rakastuin, Loganiin törmäsin vasta toissa vuonna heinäkuussa, 18.7.12. Mutta häneen rakastuminen vaati vain vajaan tunnin.

Mä katsoin elokuvan Kolme muskettisoturia (2011). Se on nykyään yksi mun ehdottomista lempielokuvista. Mä katsoin sen, koska halusin nähdä Orlandon pahiksena. Kuitenkin jo elokuvan aikana mä huomasin katsovani sitä aivan jostain muusta syystä: D'Artagnan.

Heti sen leffan nähtyäni mä menin nettiin katsomaan, mitä muita leffoja tämä täysin tuntematon, arviolta vähän alle parikymppinen jätkä on tehnyt. Huomasin jotain erittäin hälyttävää, nimittäin sen, että meillä oli kuusi elokuvaa, joissa Logan näyttelee.

Hän aloitti kahdeksanvuotiaana, Mel Gibsonin kahdessa elokuvassa. Sen jälkeen Logan on tehnyt töitä tosi isojen nimien kanssa. Pierce Brosnan, Sean Bean, Uma Thurman, Ashton Kutcher, Russell Crowe, Christian Bale, Christoph Waltz... Ja se on vasta 21-vuotias, ihan älytöntä. Olen toki erittäin tietoinen että on myös paljon enemmän saavuttaneita paljon nuorempiakin näyttelijöitä, mutta ei se tarkoita, ettenkö mä saisi olla innostunut tämän kyseisen herran saavutuksista.

Ja Loganista tuli tosi nopeasti mulle tärkeä myös siksi, että se oli ensimmäinen näyttelijä, joka koskaan on onnistunut ohittamaan Orlandon mun suosikkien listalla. Logan oli mun lempinäyttelijöiden listan kärjessä lähes puoli vuotta. Ja vaikka Orlando hyppäsi aika älyttömän nopeasti takaisin ykköseksi, Logan jäi vahvaksi kakkoseksi :DD

The Perks of Being a Wallflowerin sanotaan olevan "vuoden 2012 paras elokuva". Se on saanut useilta eri tahoilta viisi tähteä. Mä en odottanut siltä leffalta mitään, luulin että se muistuttaisi juonelta japanilaista elokuvaa Dareka ga Watashi ni Kissu wo Shita. Siinä on tyttö, jonka paras kaveri on poika, joka on ihastunut tähän tyttöön, mutta tyttö tapaa toisen pojan ja draamaa ja valitusta ja lisää draamaa, ja lopulta päädytään johonkin ratkaisuun, joka sisältää tämän tytön parhaan ystävän. Se elokuva ei oikein päättynyt mihinkään miellyttävään ratkaisuun ja viimeistään silloin kyllästyin teinidraamoihin.

Wallflowerista tajusin nopeasti, että olin ollut niin väärässä kuin mahdollista. Ja mä en ole varmaan koskaan nähnyt yhtä ihanaa ja karua ristiriitaista elokuvaa.

Spoiler alert! Älkää, ihan oikeasti herran jestas, älkää lukeko, jos ette ole katsoneet tätä kyseistä elokuvaa, mutta haluatte katsoa sen ja yllättyä positiivisesti!

Logan Lerman, Emma Watson, Ezra Miller.

Mulle ristiriitaisen kokemuksen tästä teki se, että mä en yhtään tiennyt itkeäkö vai nauraa. Kompromissi: yhtä aikaa molempia. Tässä oli tosi hyvää huumoria. Silloin kun oli tarkoitus nauraa, mä myös nauroin. Toisella katselukerralla enemmän kuin ensimmäisellä. Mutta, mä en myöskään ikinä ole nähnyt elokuvaa, joka mua olisi itkettänyt enemmän. Tässä vaiheessa elämää on aika hyvä saavutus, että leffa, jolta en odottanut mitään, tekee lähtemättömän vaikutuksen.

Ekalla kerralla kun katsoin tän, mä aloin itkeä, kun päähenkilö Charlie (Logan) otti esiin tällaisen perinteisen amerikkalaisen oranssin lääkepurkin. Toisella kerralla tarkistin, kuinka pitkällä leffa oli siinä kohtaa. 

09:28. 

Helevetin hieno homma, etten sanoisi.

Charlie on 15-vuotias poika, joka aloittaa lukion. Se tapaa kaksi viimeisen vuoden opiskelijaa, Samin (Emma) ja Patrickin (Ezra) ja ystävystyy heidän ja heidän pienen kaveriporukkansa kanssa, Charlie myös ihastuu Samiin. Heti alussa mulle kävi ilmi, että Patrick ei onneksi ollutkaan tämä mun kuvitelmien kolmas pyörä, se toinen poika johon elokuvan tyttö tykästyy. Patrick olikin Samin velipuoli.

Pian elokuvan alussa Charlie päätyi ensimmäisiin bileisiinsä, missä sitten oli tarjolla klassisia brownieseja, joihin oli leivottu huumeita. Kavereiden kanssa pyöriteltiin päitämme ja hoettiin "eieieieieieii...", koska tiedettiin mitä oli tulossa. Hetken kuluttua Charlie istui lattialla ja laukoi totuuksia ja mielipiteitä, ja sanoi haluavansa pirtelön. Sam sitten teki sille sellaisen, ja ne jutteli Charlien parhaasta ystävästä. Sitten Sam kysyi "missä sinun paras ystäväsi on nyt?", ja ihan out of nowhere ja ilman varoitusta Charlie vastasi: "Hän ampui itsensä viime toukokuussa" ja "Toivon vain, että hän olisi jättänyt viestin". Mä järkytyin. En voi muuta sanoa, en vaan osannut odottaa yhtään, koska koko asia tuli ihan puskista tuollaisessa tilanteessa.

Samoissa bileissä tapahtui muutakin odottamatonta. Kävi nimittäin ilmi, että Patrick on homo. Koko leffan ajan musta oli ihana seurata pientä joukkoa ihmisiä, joille se oli ihan fine. Mä unohdan ajatella koko asiaa, koska oon itse niin tottunut

Patrick myös suuteli Charlieta kerran. Sillä oli ollut tosi vaikeeta sen poikaystävän kanssa, ja kerran se sitten oli Charlien kanssa ulkona, sanoi että "miksen voi rakastua kunnolliseen ihmiseen" ja suuteli sitten Charlieta. Ja se tilanne ei ollut edes kiusaantunut, vaan vain tosi surullinen.

Pitkin leffaa Charlien elämästä paljastui kaikkea kamalaa. Leffa alkaa sillä, että se kirjoittaa kirjettä nimettömälle Ystävälle ja sanoo, että toivoo ettei tämä pitäisi häntä outona tyyppinä joka on viettänyt aikaa sairaalassa. Plus toi parhaan ystävän itsemurha. Ja jouluillallisella kotonaan Charlien veli kysyi, miten sillä menee, ja se vastasi ettei näe enää harhoja. Ja Charliella oli ollut tosi läheiset välit Helen-tätinsä kanssa, mutta se oli kuollut.

Lopussa tää vaan paheni. Kun Sam ja Patrick lähtivät lukion loputtua, Charlie romahti. Se istui huoneessaan ja hoki itselleen "Stop crying", harkitsti viiltävänsä ranteensa, soitti siskolleen että "Helen-tädin kuolema oli minun syytäni... entä jos halusinkin hänen kuolevan?" Se siskon reaktio vasta kamala olikin. Se tajusi heti, että nyt oli oikeesti vakava tilanne ja se käski soittamaan poliisit sinne... Voi hemmetti sitä itkun määrää...

Selvisi sitten, että se Helen oli tehnyt Charlielle pahaa lapsena, käyttänyt hyväkeen, ja että se yritti torjua niitä muistoja ja näki siksi harhoja ja kaikkee...

Kun se elokuva loppui, mä en voinut lopettaa itkemistä. Mun kanssakatsojat olivat ilmeisesti erittäin kiusaantuneita siitä XD mutta no, itse kutsuivat mut mukaan ja olivat erittäin tietoisia mun taipumuksesta itkeä kaikille leffoille joita katson :DD

Wallflower on hyvä elokuva. Se oli ihan kamala :'D (se on positiivinen adjektiivi kun puhutaan leffoista.) Se tahaton, aivan loistava huumori tuli aina sellasissa kohdissa, että tuntui kuin nauraisi helpotuksesta, ja pieniksi ihaniksi hetkiksi sen leffan tosi raskas tunnelma keveni huomattavasti.

Se leffa oli jotain uutta, vähän erilaista vaihteeksi. Todennäköisesti se oli mun mielestä aivan loistava, koska en odottanut siltä juurikaan mitään, ja koska Logan Lerman (- ja okei, tosi hyvä casti ihan kokonaisuudessaankin).

Logan on oikeasti tajuttoman hyvä näyttelijä, oli jo kersana. 12-vuotiaana se näytteli uskottavasti sitä, että sitä kuristettiin, ja mun mielestä se on ihan älyttömän hyvin. Ja nyt ennen Wallfloweria sen roolisuoritus oli Muskettisoturien D'Artagnan, joka oli ylimielinen, itsevarma, rohkea ja sellanen "everybody just loves me, right" -tyyppi. Charlie taas oli sen täysi vastakohta. Kömpelö, awkward, hiljainen, puhui vähän, hitaasti ja katkonaisesti... Tosi suloinen, sympaattinen, herttainen ja vilpitön. Ja mun oli of course vielä kahta kauheampaa katsoa sitä, koska mun oli hankalaa katsoa Charlien kärsivän. Logan on mulle kuitenkin tosi tärkeä ihminen.

No huhhuh, mikä leffa-avautuminen :DD Enää viimeiset sanat:

The Perks of Being a Wallflower vetää vertoja Shissoulle (eräs japanilainen elokuva). Siinäkin pääosassa on joku mulle tärkeä ihminen. Erona on, että Wallflowerissa on poika, joka menetti paljon, ja Shissoussa on poika, joka sen elokuvan aikana menettää kaiken. Ja vaikka Shissou ei-onnellisine loppuineen onkin jollain asteella surullisempi elokuva, Wallflower saattaa olla jopa paljon pahempi itkettäjä, koska tässä on suht onnellinen loppu.

My first experience as a real director

Koulusta ja opiskelustani media-alalla

Otsikko kertookin. Pääsin vihdoin toteuttamaan unelmaani. Lähdin tähän kouluun alalle haluten, ja haastattelussani sanoin haluavani elokuvaohjaajaksi. Asiakastuotanto numero neljä päätyikin olemaan minun ensimmäinen virallinen ohjaukseni.

Movie Night

Kyseessä oli ruotsinkielisen ala-asteen toteuttama musiikkishow, laulua ja tanssia, koko koulu osallistui projektiin. Toteutimme musiikkishow'sta monikamerataltion.

Omat roolini tuotannossa: ohjaaja, kuvasuunnittelija.

   
   

Maanantaina kävimme seuraamassa harjoituksia hetken, jotta näimme mistä on kyse. Ihmettelimme hetken siitä, miten järjestäisimme sähkön kiukaallemme, koska valokalusto oli vienyt kaiken liikenevän voimavirran. Se oli kummaa, koska valokalusto oli pienempi kuin Talviharmonikassa. Saimme kuitenkin sähkön, koska teknikkomme laski erään pistokkeen kyllä riittävän. Ruuan jälkeen palasimme takaisin Snellmansalille ja rakensimme tarkkaamon. Rakennukseen on tullut jo hyvin vauhtia, kun alamme kaikki pikkuhiljaa oppia mikä johto kuuluu mihinkin ja miksi. Tarkkaamon rakennus sujuu jo pitkälti ilman opettajaakin. Taas tuli vain muistutusta että kaiken on oltava paikoillaan, pistokkeissaan kiinni ja käynnissä ennen kiukaan käynnistystä, koska muuten näytöt vähintään sekoilevat.

Ongelmaa ilmeni heti. Käynnistimme laitteiston ja huomasimme että kamera 4 oli pimeä ja kameran 3 kuva räppi todella pahasti. Vikaa ei tiedetty, mutta päätettiin palata asiaan myöhemmin. Mikseri ei myöskään tykännyt löytää ohjaajan TV-monitoria, mutta se ongelma ratkesi nopeasti. Sammutimme monitorit, jätimme järjestelmän käyntiin ja lähdimme kotiin. Palaisimme kamera-asiaan seuraavana aamuna.

Ilmeni myös meistä riippumattomia ongelmia äänen kanssa. Me emme tehneet tapahtuman ääniä, vaan eräs yritys teki, ei Ambient Audio tällä kertaa. Mikit eivät tahtoneet toimia ja rätinää kävi milloin mistäkin, ja äänimiehemme selittivät ongelmien johtuvan siitä, ettei ääntä ollut panoroitu ollenkaan. Kaikki ääni tuli keskeltä, jolloin mikit piti vääntää täysille, jotta jotain kuuluisi. Ongelmalle ei tällä aikavälillä ilmeisesti ollut juuri mitään tehtävissä.

Tiistaina menimme heti aamulla Snellmansalille, pistimme monitorit käyntiin ja aloimme tutkia kameroiden vikaa. Porukka oli lähinnä salin puolella ja olin opettajamme kanssa kaksin tarkkaamossa, ja hän sitten kysyi, että haluanko minä ohjata. Vastasin hyvin epämääräisesti ”kyllä”, koska niin paljon kuin sitä halusinkin, en ollut varma kykenisinkö siihen, osaisinko sitä. Mutta sitten ajattelin, että nyt on kyseessä vain harjoitustaltio purkua varten. Olin myös kovasti otettu tilaisuudesta, joka minulle oli annettu.

Ohjasin. Seuraavia ongelmia: kameratarjonta oli hyvin vähäistä ja kuvat usein samanlaisia, seuraavan kohteen ja leikkauksen valinta kesti kauan. Saatoin unohtua huomattavan pitkäksi aikaa bändikuviin, joita kannattaisi käyttää vain lyhyinä pätkinä, koska niissä tapahtuu verrattain vähän. Kolmoskamera ei tahtonut pysyä liikkuvan kohteen perässä millään.

Suurin ongelma oli kuitenkin kuvamiksaajan asenne. Hän ei usein jaksanut odottaa käskyä, vaan leikkasi seuraavaan kuvaan, kun se hänen itsensä mielestä sopi. Sanoin siitä kerran, sanoin ”älä edistä” mutta hän vastasi vain puolustautumalla. Minä harjoittelin vasta, eikä itsetuntoa ainakaan lisää kuvamiksaajan keuliminen. Käsittääkseni tuotannoissa toimitaan ohjaajan vedolla, ja jos kuvamiksaaja haluaa tehdä päätöksiä, hän alkaa sitten ohjaajaksi itse. Toisten tontille ei astuta luvatta.

Koululla kävimme taltion läpi, ja kävimme ”mitä parannan huomiseksi”-keskustelun. Sanoin omalla vuorollani vielä uudestaan kuvamiksaajalle tästä ongelmasta, muttei hän vieläkään ottanut asiaa kuuleviin korviinsa. Saimme kuitenkin tämän auktoriteettiongelmakysymyksen selvitettyä. Sanoin myös, etten tiedä mitä teen huomenna, näin osana parannusehdotuksia. Hetkeä myöhemmin olin Kiviharjun kanssa heidän työhuoneessaan ja hän sanoi, että hänen puolestaan saan ohjata koko tuotannon.

Loppupäivän käytimme tyttöjen kanssa neukkarissa taltion katsomiseen ja purkuun. Puoli kuudelta lopetimme.

Keskiviikkona teimme vielä toisen harjoitustaltion. Aamulla myös teknikkomme tuli katsomaan järjestelmän ongelmia. Kolmosen Base Stationissa saattaa olla vikaa, switcherissä saattaa olla vikaa, kuituja pitäisi putsata, kolmoskamera oli kytketty väärin ja kamera on saattanut ottaa siitä damagea…

Emme ehtineet korjata vikaa, teimme vain nopean ohituksen, jotta saimme taltion käyntiin. Lisäksi asensimme GoProt bändiin.

Taltion jälkeen koululla kävimme materiaalia läpi ja keskustelimme kolmos ja neloskameran ongelmista. Ne saatiin näkyviin vain niin että tehtiin jokin ohitus kiukaan päässä, ja tästä aiheutui tally-valojen toimimattomuus. Puhuimme siitä, pitäisikö meidän yrittää kytkeä tämä tally-valon etäoperointilaite järjestelmäämme.

Kerroin opettajallemme huolestani sitä kohtaan, että mitä jos muut luokallamme eivät luota minuun ohjaajana. Tätä toki ihmettelisin paljon tässä vaiheessa, koska olen käytännössä tehnyt kaikki vastuullisimmat tehtävät tähänkin asti ja kaikki päätökset kameranpaikkojen, korttitallennusten, leikkaamisten, lavastusten jne. suhteen menevät aina minun kauttani. Kiviharju sanoi vain että ”kyl mä luulen että ne luottaa”. Sanoin sitten hänelle, että kyllä minä aion tämän ohjata. Olin nyt harjoitellut kahdesti ja tämä keskiviikon taltio meni jo huomattavasti paremmin kuin edellinen.

Loppupäivän vietimme tyttöjen kanssa neukkarissa katsomassa taltiota, kehittämässä itseämme ja oppimassa virheistämme. Totesin, että leikkaan edelleen liian hitaasti, ja meillä oli komentokieliongelmia yhden kameramiehen sekä kuvamiksaajan kanssa. Toki kuvamiksaaja ei tänään enää keulinut ja se oli jo suuri parannus.

Sain todella hyvää, käyttökelpoista palautetta työstäni.

Panorointiin leikatessa kannattaa tehdä se jommalla kummalla seuraavista tavoista tai se todennäköisesti näyttää klaffarilta: joko ”kakkonen varoo, lähde liikkeelle, kakkoseen ristiin nyt!” tai ”kakkonen varoo, kakkoseen nyt, kakkonen liikkeelle!”

Pitää päättää nopeammin, mihin seuraavaksi leikataan, tai laittaa edes alustava päätös preview-ruutuun huomattavasti aikaisemmin kuvatarkkailijaa varten. En ottanut huomioon sitä, ettei kuvatarkkailija näe ohjaajan monitoria vaan vain preview- ja programm-kuvat. Tajusin itsekin tekeväni usein niin, että vasta viime hetkellä sanoin mikä seuraavaksi leikattaisiin. Asioita, jotka tajuaa kunnolla vasta, kun joku muu sanoo ne.

Nelosen tally-valon toimimattomuus sai minut ylivarovaiseksi ja sanoin usein läpi neloskameran ajon että ”nelonen, olet lähetyksessä!” ja tämä hämmensi kameramiestä, joten muutimme komentokielen siten, että ilmoitetaan milloin neloseen leikataan, hitaissa risteissä huomautetaan kun ollaan vielä nelosessa, ja loppuun sanotaan että ”nelonen vapaa”. Ongelma ratkaistu.

Torstaina vielä yksi harjoitustaltio, jonka ensimmäinen puoli tuntui menevän todella hyvin. Jälkimmäisellä puolella minusta tuntui, ettei minulla ole yhtään rytmitajua, ja taltion loppuun kysyin varmistukseksi opettajaltamme, että ”tuleeko tästä yhtään mitään”. Hän vastasi vain positiivisesti ja uskoin selviäväni illastakin hengissä.

Välissä kävimme koululla syömässä ja hoitamassa pari vanhaa hommaa loppuun, ja sitten opettajamme kanssa päätin, käytetäänkö valottomassa tanssinumerossa gaineja vai eikö. Päätimme olla käyttämättä, se näytti paremmalta niin.

Illalla oli kiire. Tulimme tuntia ennen paikalle ja kytkimme GoProt toimimaan. Lavalle asetettu GoPro kuitenkin laitettiin väärille asetuksille, se kuvasi timelapsen sijaan videota ensimmäisen puoliajan. Ja bändikuvamme katosi, kun laitoimme tallennuksen kamerassa käyntiin. Se johtunee vääränlaisista ”HDMI to SDI” -boxeistamme. Mutta esitys alkoi ja laitoimme taltion käyntiin.

Jo ensimmäisestä biisistä lähtien tuntui, että hyvin menee, ja samalla menolla jatkettiin loppuun asti. Ei ongelmia, lopussa vähän epätietoisuutta tapahtumista, mutta ei se työtä haitannut.

Pidimme intercomit vielä auki, kun kiitimme työryhmää ja annoimme itsellemme ja koko ryhmälle aplodit, ja sitte aloimme purkaa settiä. Minulla oli hyvä fiilis koko päivästä ja tuntui, että suoriuduin hyvin. En halunnut mokata asiakastuotantoa, ja niin ei käynyt.

Koululle loppubriiffiin. Käytiin läpi yleisiä fiiliksiä, kameramiehetkin olivat tyytyväisiä ja sanoivat että kuulosti ainakin menevän hyvin, ja kaikki kannustivat minuakin tosi paljon.

Ja sitten kaikkien ja varsinkin minun yllätyksekseni opettajamme ilmoitti, että tämä oli tässä koulussa ensimmäinen iso asiakastuotanto, jonka opiskelija on kokonaan ohjannut! Olin arvellut, ettei tällaista tilaisuutta ehkä ihan jokaiselle anneta, mutta että vain minulle on annettu tällainen mahdollisuus, en oikein jaksa käsittää sitä. Olen ylpeä siitä, että olen hoitanut työni tässä koulussa niin hyvin, että olen ansainnut ainakin yhden opettajan luottamuksen siinä määrin, että hän uskaltaa antaa oikean asiakastuotannon ohjattavakseni. Olen äärimmäisen kiitollinen tästä vielä varmasti vuosien päästä.

Joten loppusummana, roolini tässä tuotannossa oli ohjaaja. Opin kamalan paljon uutta, ja sain vain enemmän varmuutta siitä, että todella haluan ohjaajaksi.

   
Kuvat ©Patric Harald, Susanna Wacklin ja Lea Äyhynmäki

When a project becomes your baby

Koulusta ja opiskelustani media-alalla

Jälleen kerron kouluprojekteistamme. Tästä projektista tulikin minulle ihan oma lapsi, kuten tätä merkintää seuraavasta asiakastuotannosta tuli~

Olli Outolintu -musikaali.

Konservatorion suuri musikaaliprojekti, jossa oli mukana kaksi kuoroa, näyttelijöitä, ballerinoja ja muusikoita.

Omat roolini tuotannossa: kuvasuunnittelija, kuvaaja, seurantavalon operoija, kuvaussihteeri/apulaisohjaaja. Ja pari päivää ennen taltiota minulle ilmoitettiin, että saan myös ohjaajan krediitin tästä tuotannosta.

5.3 liityin tähän tuotantoon mukaan seurantavalon operoijana. Sitä kautta sain myös työharjoittelupaikan Ambient Audio Oy:ltä, joten ei tosiaankaan huonompi keikka. Seurantavaloa käytettiin vain kaksi kertaa, alussa otin päähenkilön sisään lavalle ja neljännen laulun läpi seurasin pähkinänakkelia. Lamppu ei ollut oikeaoppinen seurantaspotti ja käytön tarkkuus vaati harjoittelua, mutta siksi meninkin projektiin mukaan jo maaliskuun alusta.

Sain kehuja työnantajiltani. Tiedotustilaisuudessa istuin vain seuraamassa, kunnes työnantajani Paananen päättikin että heitetään kapellimestarille spotti. Hänen ei tarvinnut kuin sormiaan napsauttaa, kun hyppäsin jo paikalleni kiinni lamppuun.

Alkuun minulla oli huono omatunto siitä, miten vähän tekisin kouluni puolesta itse taltion aikaan. Meitä oli peloteltu näytöillä ja sanottu että pitäisi ottaa mahdollisimman paljon vastuullisia tehtäviä tuotannoissa. Tähän asti minulla on vastuullisia tehtäviä ollutkin, ja siksi mietin, että voin ottaa huomattavasti alhaisemman tärkeystason tehtävän tähän tuotantoon. Silti se vaivasi.

Sitten tulikin aika jakaa koulussa roolit. Kameramiehet löytyi helposti, mutta sitten äänitiimiin meni kolme poikaa vaikka korkeintaan yksi olisi tarvittu. Porukkaa puuttui, ja kuvamiksaajan ja kuvatarkkailijan valinta tuntui hankalalta. Ja kukaan ei ryhtynyt kuvaussihteeriksi, vaikka jo viikon tuotantoa seuranneena tiesin että kuvaussihteeri olisi tähän tuotantoon välttämätön. Hetken punnitsin vaihtoehtojani, ja totesin sitten että voisin itse ryhtyä kuvaussihteeriksi. Eihän minua tarvittu spottivaloon kuin ihan alussa ja sitten vartin päästä uudestaan, ja sitten homma olisi osaltani ohi. Totesin siis, että voisin varmasti juosta tarkkaamoon siinä välissä. En ollut varma mitä Paananen pitäisi tästä ideasta, että juoksen väliä, mutta sitten totesin itsekin mielessäni, ettei porukkamme pärjäisi ilman minua. Paananen ymmärsi ja antoi minun harjoitella matkan tekoa näytöksien aikana.

Hetkeä myöhemmin tultiin sanomaan, että tarvittaisiin vielä apulaisohjaaja. Nostin tottakai molemmat käteni pystyyn koska se on mieluisin tehtäväni. Ensin minulle sanottiin että ei kuvaussihteerin ja apulaisohjaajan hommaa oikein voi tehdä yhtä aikaa, mutta sanoin jo tehneeni niin Concert Timessa. Sitten minulta kysyttiin tuntuuko työmäärä liian massiviselta. Pudistin päätäni. Ei tietenkään, minähän haluan tehdä tämän kaiken.

No, enää ei ollut huono omatunto siitä että tekisin niin vähän taltion aikaan. Tein itse asiassa kolmea roolia lähes yhtä aikaa koko tuotannon läpi.

Käytin kaiken liikenevän energiani Outolinnun esituotantoon. Istuin kolme päivää AV-teatterissa, teimme Lean kanssa purkua ja ajolistaa, loputkin kameramiehet olivat paikalla aina silloin tällöin, mutta pitkälti kahdestaan toimimme Lean kanssa. Minä sanelin ja Lea kirjoitti. Pidin Kiviharjun kanssa pitkän palaverin alkuviikosta (perjantaina 20.3 oli määrä kuvata varsinainen taltio), istuimme pari tuntia AV-teatterissa ja kävimme läpi purkutaltiota jonka olimme Suskin kanssa käyneet kuvaamassa edellisenä keskiviikkona, ja kerroin Kiviharjulle ideoitani ja ajatuksiani ja yritin prepata häntä mahdollisimman valmiiksi niihin hetkiin, jolloin en itse olisi paikalla tarkkaamossa.

Tekemämme ajolista oli yksityiskohtainen, mutta lihavoimme sieltä tärkeimpiä kohtia selkeyttämiseksi. Minulla oli todella tarkat suunnitelmat tuotannosta ja tiesin sen johtavan tilanteen käsiin leviämiseen, mutta halusin yrittää saada visioni mahdollisimman hyvin esille. Olin nyt nähnyt musikaalin reilu kymmenen kertaa yhteensä ja osasin sen ulkoa. Pelkäsin ainoastaan, että unohtaisin lukea ajolistaani muille ääneen, koska itse muistin ulkoa mitä tapahtuisi.

Tiistaina sitten kun olimme pakkaamassa autoa, törmäsin koulun käytävällä Kiviharjuun ja selvisi vihdoin, että hän tosiaankin ohjaa tämän tuotannon (meillä oli ollut epäselvyyttä siitä, kuka opettajistamme ohjaa). Mutta hän sanoi, että hän tekee monikameraohjauksen siellä paikan päällä koska se tilanne on niin hektinen, mutta, hän antaa minulle ohjaajan krediitin tästä. Saisin täyden taiteellisen vastuun ja saisin leikata DVD:lle menevän version. Olin niin hämilläni, etten osannut kunnolla edes kiittää. Mietin vain, että pakko minun on ollut tehdä hommani oikein täällä koulussa, koska minuun luotetaan näin paljon.

Ja tämän jälkeen panostin kaikkeni Outolintuun.

   
   

Rakensimme tarkkaamomme ritilälattialle lavan takaosan tai toisin sanoen takahuoneen ylle. Siellä oli ahdasta, ja jostain syystä siellä oli neljä tai viisi tyyppiä vain toimittamassa tyhjää, vaikka kaikki olivat tietoisia tilanteestani jossa minun pitää juosta edes takaisin tarkkaamon ja salin takaosan väliä.

Kun kamerat oli pystytetty, kävin kameramiesten preppausta läpi. Annoin Lealle studio-ohjaajan intercomin parin kymmenen metrin XLR-piuhalla ja pistin hänet liikkumaan ympäri lavaa, jotta voisin testata, kuinka kameramiehet seuraisivat liikkuvaa kohdetta. Sellainen kun ei ennen ole tullut tarpeeseen, kohteemme ovat olleet verrattain paikallaan.

Kun kaikki oli paikallaan ja testattu toimivaksi, lähdimme kotiin.

   

   

Kuvat ©Patric Harald ja Susanna Wacklin

Torstai 19.3, kenraaliharjoituksemme. Pääsin käytännössä kokeilemaan edestakaisin juoksemistani. Portailla oli viuluja ja tavaraa ja ihmisiä ja lapsia parveili tarkkaamomme ”ovella” uteliaina seuraamassa ja ylimääräiset ihmiset hankaloittivat kulkuani. Mutta kaikki kyllä lakosivat tieltäni kun saavuin paikalle. Aamulla olimme testanneet intercomeja ja olimme vaihtaneet Kiviharjun kanssa intercomimme päikseen, koska ohjaajan mikki on niin paljon kovemmalla kuin mikään muu, ja Kiviharjun ääni huomattavasti omaani kantavampi.

Seuraavia ongelmia: olin juoksun jälkee aina hengästynyt enkä hetkeen pystynyt tekemään mitään vaan tasasin vain hengitystäni, pääni oli juoksun jälkeen ihan tyhjä enkä meinannut saada hommistani kunnolla otetta, osa kameramiehistä ei oikein kuunnellut käskyjä kunnolla.

Koululla katsoimme taltion läpi Kiviharjun kanssa. Se näytti paljon paremmalta kuin miltä taltion aikana tuntui ja uskoin siksi myös varsinaisen taltion menevän hyvin.

Perjantai 20.3 saapui ja varsinaisen taltion päivä. Kaikki meni hyvin, kamerat toimivat edellisten päivien herjauksista huolimatta. Viitosen kuva pätki eikä meinannut tulla läpi aluksi, mutta ongelma korjaantui, SDI-johto ei vaan meinannut pysyä kiinni. Täkyt saatiin kiinni, tulosta en vielä ole nähnyt, mutta palaan aiheeseen leikkauspöydän äärestä :)

Kolmas asiakastuotanto purkissa ja sain itselleni hyvää mainetta ja meriittiä tästä. Luulisi näytöissäkin näyttävän hyvältä, kun sain tästä ohjaajan krediitit. Opettajamme sanoi, että minä olen ehdottomasti paras vaihtoehto tämän tuotannon ohjaajaksi. Olen äärimmäisen kiitollinen tästä mahdollisuudesta ja luottamuksesta tekemääni työtä kohtaan.